Humala eli salkohumala (Humulus lupulus) on hamppukasveihin (Cannabaceae) kuuluva, monivuotinen köynnöstävä hyöty- ja koristekasvi. Se kasvaa luonnonvaraisena laajalla alueella Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa lauhkeilla seuduilla.
Humalaa viljellään paljon Keski-Euroopassa, koska emikukintojen lupuliinihartseja käytetään oluen valmistuksessa.Facta 2001 s. 218–219 Maailman arvostetuimmat humalalajikkeet kasvavat Böömissä.
Ulkonäkö ja koko pienoiskuva|vasen|190px|Luonnonvarainen humala Saksassa. Humala kasvattaa useita metrejä pitkiä köynnöstäviä varsia, jotka leviävät maata pitkin laajana, sotkuisena kasvustona tai nousevat sopivissa paikoissa jopa kuuden metrin korkeudelle puiden runkoja pitkin. Kiipeämistä auttavat varressa olevat pienet koukkumaiset karvat.Oulun kasvit 2005, s. 434.Hyötykasvit värikuvina 2009, s. 170. Sekä varsi että lehdet ovat karheita. Vastakkain olevat lehdet ovat sahalaitaisia, sormijakoisia ja kooltaan jopa 25 cm pituisia. Isommat lehdet ovat viisijakoisia, pienemmät kolmijakoisia tai ehyitä.Retkeilykasvio 1998, s. 96.
Humala on kaksikotinen kasvi, joten sen hede- ja emikukinnot ovat eri yksilöissä. Kukinnot ovat lehtihankaisia. Perälliset hedekukat ovat jopa yli 10 cm pitkiä, monihaaraisia ja harsuja. Kehälehtiä ja heteitä on viisi kappaletta. Kukinnan jälkeen hedekukat kuihtuvat. Perättömiä emikukkia on runsaasti. Ne ovat rakenteeltaan tiiviitä ja luotteja niissä on kaksi kappaletta. Kukinnan jälkeen emikukkien tukisuomut suurenevat 2–3 cm pitkiksi käpymäisiksi "humaliksi", jotka ovat voimakastuoksuisia ja väriltään kellanvihreitä. Suomessa humala kukkii heinä-elokuussa. Hedelmä on pähkylä. Laji kuitenkin tekee siemeniä erittäin harvoin ja leviää pääasiassa syvälle maahan tunkeutuvan sekä laajalle leviävän juurakon avulla.
Levinneisyys Humala on levinnyt hyvin laajalle maailmassa, osittain ihmisen avustuksella. Sitä tavataan koko Euroopassa lukuun ottamatta Islantia, Pyreneiden niemimaan eteläosia sekä Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosia. Euroopasta levinneisyysalue jatkuu Keski-Siperiaan ja paikoin Keski-Aasiaan. Laji on yleinen myös Japanin pohjois- ja keskiosissa. Pohjois-Amerikassa humalaa tavataan pääasiassa mantereen itä- ja keskiosissa. Muualla humalaa kasvaa muun muassa Uudessa-Seelannissa ja paikoin Etelä-Amerikassa. Suomessa humalaa tavataan luonnonvaraisena Etelä-Lapin korkeudelle saakka. Suurimmassa osassa Suomea laji on alkuperäislaji, mutta osa luonnonvaraisista esiintymistä on viljelyperäisiä erityisesti maan pohjoisosissa.
Elinympäristö pienoiskuva|Humulus lupulus 'Aureus' Luonnonvaraisena humala on merenranta-, järvenranta- ja puronvarsilehtojen kasvi. Villiintyneenä viljelykasvina laji saattaa säilyä pitkään pihoilla, entisillä talonsijoilla, aidanvierillä ja pensaikoissa. Humalan tuholaisia ovat esimerkiksi humalayökkönen (Hypena rostralis) ja humalakirva (Phorodon humuli).
Käyttö pienoiskuva|vasen|190px|Humalatarha Etelä-Saksassa. Humalan emikasvia on käytetty oluen ja siman valmistamiseen hyvin pitkään.Ålands flora 2010, s. 130–131. Keskiajalla oluen mausteena käytettiin useammin gruit-mausteseosta, mutta gruit vaihtui kaikkialla Euroopassa humalaan 1100–1500-luvuilla. Suomessa ensimmäiset maininnat humalan käytöstä ovat 1300-luvulta. Jo keskiajalla tilalliset olivat sakon uhalla velvoitettuja ylläpitämään humalatarhaa. Edelleen voimassa olevaa lainsäädäntöä on vuoden 1734 lakiin kuulunut rakennuskaari, jonka seitsemännen luvun mukaan ”jokaisessa talossa pitää olla humalisto”. Finlex.fi Viitattu 12.4.2021. Käytännössä kyseessä on kuollut kirjain, jonka noudattamista ei enää edellytetä eikä valvota.
Ennen oluen teollisen valmistuksen alkamista humalaa kasvatettiinkin hyvin yleisesti, ja humalasalot olivat tyypillinen näky maalaistalojen ja torppien pihoissa.Helsingin kasvit 1998, s. 32.Suomen terveyskasvit 1982, s. 97. Kartanoissa humalankasvatus saattoi olla hyvin laajamittaista. Esimerkiksi Herttoniemen kartanon humalisto sisälsi 1820-luvulla 200 humalasalkoa. Humalanviljelyn laajuudesta kertovat myös monet paikanimet, kuten Helsingissä esiintyvät nimet Humallahti ja Humalistonlahti. Humalanviljely loppui vähitellen 1800-luvun kuluessa, kun panimoteollisuus siirtyi käyttämään tuontihumalaa. Nykyään Suomen panimoissa käytetty humala on pääasiassa tšekkiläistä tai saksalaista alkuperää.
Luonnonvarakeskus on kerännyt vuodesta 2014 lähtien suomalaisia humalakantoja ja etsii hyviä kantoja viljeltäväksi. Kotimainen panimoteollisuus on lähivuosina kiinnostunut suomalaisista humalakannoista ja monet panimot haluaisivat käyttää suomalaista aromihumalaa tuotannossaan.
Vaikka humalankasvatuksella ei tällä hetkellä ole Suomessa kaupallista merkitystä, se on yleinen koristekasvi. Puutarhoissa kasvatetaan sekä emi- että hedekasveja. Lääkekasvina humalaa käytetään sen rauhoittavan ja vatsan toimintaa lisäävän vaikutuksen takia. Kuivattuja ja pellavan tavoin muokattua humalakuitua on käytetty myös kehruussa ja mattojen kudonnassa.
Humala oluen valmistuksessa Oluessa humalaa käytetään antamaan oluen makuun karvautta ja hedelmäisiä aromeja, kirkastukseksi sekä estämään pilaantumista. Karvaan maun olueen antaa hedelmöittymättömien emikasvien kukkien eli "käpyjen" tähkäsuomujen erittämä lupuliini. Tähkäsuomujen eli päällekkäisten suojuslehtien sisältämä tanniini puolestaan auttaa kirkastamaan olutta. Eri humalalajikkeet antavat erityyppisiä makuvivahteita.
Oluenpanossa käytettyjä humalalajikkeita
Ahtanum (USA) Amarillo Brewer’s Gold Cascade (USA:n luoteisosat) Centennial Challenger Chinook Citra Cluster (USA:n luoteisosat) Columbus Crystal First Gold
Fuggles (Kentin alue, Englanti) Galena Goldings (Kentin alue, Englanti) Hallertau Hersbrucker ja Mittelfrüh (Saksa) Horizon Liberty (Englanti) Lublin (Puola) Magnum Mandarina Bavaria Millennium Mount Hood Northdown (Englanti)
Northern Brewer Nugget Pacific Gem (Uusi-Seelanti) Perle (Saksa) Pride of Ringwood (Australia) Progress Rakau (Uusi-Seelanti) Saaz (Zatecin alue, Tšekki) Santiam Select Simcoe Spalt (Saksa)
Sterling Strisselspalt (Ranska) Styrian Goldings Target (Englanti) Tettnang (Saksa) Tomahawk (USA) Tradition Vanguard Warrior Willamette Zeus
Kuvagalleria
Lähteet Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998. Hyötykasvit värikuvina. Toim. Rautavaara, Toivo & Tuomola, Pirkkoliisa. 5. painos. WSOY, Helsinki 2002. Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005. Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998. Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982. Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.
Viitteet
Aiheesta muualla Lampinen, R. & Lahti, T. 2017: Kasviatlas 2016. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 19.2.2021
Humalanviljelys ja viinahumala, Helsingin Sanomat, 22.11.1925, nro 317, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Luokka:Humalat Luokka:Viljelyskasvit Luokka:Oluen valmistus Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit Luokka:58.4 Putkilokasvit Luokka:Köynnökset