Sylvi Salonen

Sylvi Inkeri Salonen () oli suomalainen näyttelijä, jonka nimeen on yhdistetty sellaisia määritteitä kuin diiva ja grande dame.

Salonen aloitti 14-vuotiaana Porin Teatterissa, missä hän työskenteli varsinaisena näyttelijänä vuodesta 1937 alkaen. Hän siirtyi vuonna 1943 Tampereen Teatteriin. Valtaosan urastaan, vuosina 1949–1985, hän kuului Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöihin. Hän teki runsaasti opintomatkoja Eurooppaan, erityisesti Ranskaan, ja toimi useita jaksoja näyttelijänä Ruotsissa. Uran edetessä Salosen taiteellinen rekisteri laajeni kuningatarrooleista ja operettidiivoista reheviin kansannaisiin. Hänen omia suosikkejaan olivat elegantit ranskalaiskomediat ja Mika Waltarin näytelmät.Vekkeli 2017, s.61

Teatteriuran lisäksi Salonen muistetaan televisiorooleistaan, kuten Tankki täyteen -sarjan Emilia ”Emmi” Viléninä ja Tuliportaiden Sylvi Kaitalana sekä Heikki ja Kaija -sarjan Lahtiskana.

Sylvi Salonen sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1969. Hänelle myönnettiin teatterineuvoksen arvonimi vuonna 1983 ja taiteilijaeläke 1987. Salonen kuoli vaikeaan sairauteen Hatanpään kantasairaalassa jouluaaton aattona 2003. Hänet on haudattu Poriin Käppärän hautausmaalle.

Lapsuus ja nuoruus

Sylvi Salonen syntyi Toejoen kaupunginosassa, joka 1920-luvulla oli osa Ulvilaa. Toejoki oli köyhälistön asuinaluetta, mutta yritteliäs Salosen perhe oli sikäläisen ja silloisen mittapuun mukaan hyvin toimeentuleva. Sylvin vanhemmat olivat räätälimestari Lauri Mikael Salonen ja Ida Alina Rein. Vastaitsenäistynyt Suomi oli hiljalleen toipumassa raa'asta sisällissodasta, talous elpyi ja ihmiset halusivat jälleen nauttia elämästä.Teatterin maailma 1950, s. 226Vekkeli 2017, s. 14–16

Sylvi oli perheensä ainoa lapsi seitsemän vuotta, minkä jälkeen perheeseen syntyi toinen tytär. Sylvin vanhemmat olivat teatterin ystäviä, ja koska Sylville ei ollut lastenhoitajaa, hänet otettiin mukaan teatteriin, jolloin hän tottui teatterissa käyntiin. Sylvi oli päässyt mukaan teatterin maailmaan myös ystävättärensä isän kautta. Hän järjesti toisinaan näytöskappaleita muiden lasten kanssa: niitä esitettiin liiterissä. Vartuttuaan Sylvi Salonen kävi kolme vuotta oppikoulua, minkä jälkeen hän kokeili siipiään ammattikoulun talouslinjalla. Salonen suoritti talouskoulun loppuun, ja sen ohella hän toimi avustajana Porin Teatterin näytelmien joukkokohtauksissa: laulua ja tanssia.

Ura Porin Teatteri

Salonen aloitti Porin Teatterissa harjoittelijana vuonna 1936. Tuolloin elettiin jälleen nousukautta ja ihmisillä oli rahaa myös huvituksiin. Operetit olivat suosittuja, ja Salonen oli mukana useassa. Vuonna 1950 julkaistussa näyttelijämatrikkelissa hän ilmoittaa näyttämötehtävikseen muun muassa Maria Stuartin nimiosan, Othellon Desdemonan ja "useita operettien diivaosia" niitä tarkemmin erittelemättä. Salonen kiinnitettiin vakituiseksi harjoittelijaksi Porin Teatteriin keväällä 1937, ja hänen debyyttinsä oli Miss Mabelin rooli kappaleessa Sirkusprinsessa.Vekkeli 2017, s. 16–17 Salosen ensimmäinen merkittävä puherooli oli Serpin komediassa Neljä naista syksyllä 1939.Vekkeli 2017, s. 17–18

Talvisodan aikana Porin Teatterin toiminta oli katkolla. Kansakunnan resurssit oli valjastettu sodasta selviämiseen. Sylvi Salosesta kehkeytyi taidokas sideharsojen laskostaja. Pori oli kaukana sotarintamasta, ja sinne kuljetettiin haavoittuneita hoitoon. Välirauhan aikana Salonen palasi taiteiden pariin ja oli mukana laulukiertueella, joka ulottui lähes koko Suomeen. Salonen asui lyhyehkön aikaa Helsingissä, ja hänellä oli avustajatason tehtäviä parissa elokuvatuotannossa.Vekkeli 2017, s. 20–21

Glory Leppänen aloitti Porin Teatterin johtajana syyskaudella 1940. Hän tuuppasi Sylvi Salosta eteenpäin, jotta tämä olisi kehittynyt taiteilijana. Leppänen muun muassa kustansi Saloselle laulutunteja. Keväällä 1941 Salonen sai jo taiteellisen voiton mustalaistyttö Manjana näytelmässä Kreivitär Mariza. Jatkosodan alussa Porin Teatterin toiminta lakkasi jälleen, mutta alkoi pian uudelleen. Salonen näytteli useissa ensi-illoissa ja oli mukana kiertueella, jonka teatterin näyttelijättäret antoivat rintamasotilaille. Heinäkuussa 1943 Salonen passitettiin lääkintälotaksi Karjalankannakselle; sotamiehet tunsivat hänet jo entuudestaan, ja halusivat hänen esiintyvän. Salonen lauloi ja tanssi, nautti sotamiesten suosiota – ja sai siirron kotirintamalle.Vekkeli 2017, s. 24–27

Tampereen Teatteri 1943–1949

Sylvi Salonen aloitti Tampereen Teatterissa syyskaudella 1943. Hän oli siirtynyt sinne Leppäsen mukana, joka oli saanut johtajan pestin samasta teatterista. Hänen kollegoitaan Tampereen Teatterissa olivat muun muassa Toivo Mäkelä ja Emmi Jurkka. Salosen debyytti Tampereella oli Isomäen talon ottotytär laulunäytelmässä Talkootanssit. Hänen lauluääntään luonnehdittiin "kirkkaaksi ja kauniiksi". Salonen sai operettirooleistaan kaikkiaan varsin varautuneen kriitikkovastaanoton. Hänen roolinsa kasvoivat, ja keväällä 1946 hänellä oli nimiosa Friedrich Schillerin näytelmässä Maria Stuart. Kriitikot antoivat hyvät arviot Salosen suorituksesta. Salosen taiteellisiin voittoihin Tampereen Teatterissa kuului Kersti Hannuntyttären rooli August Strindbergin draamassa Kruunumorsian kevätkaudella 1949.Vekkeli 2017, s. 32–33

Tampereen Työväen Teatteri 1949–1973 Salmelaisen johtajakaudella

Leppänen siirtyi teatterinjohtajaksi Helsinkiin syyskaudella 1949. Hän vei Tampereelta mukanaan muun muassa Marjatta Kallion, mutta ei Sylvi Salosta. Salonen tapasi Tampereen Työväen Teatterin johtajan Eino Salmelaisen, joka kiinnitti hänet teatteriinsa. Samaan aikaan Salosen kanssa Työväen Teatterissa aloitti muun muassa Liisa Nevalainen. Rauni Luoma puolestaan siirtyi Helsinkiin. Tampereen Työväen Teatteri eli TTT kukoisti 1900-luvun puolivälissä, ja sitä pidettiin jopa Suomen parhaana teatterina. TTT:n ja Tampereen Teatterin välit olivat asialliset, mutta Suomen Kansallisteatterin suuntaan oli hankausta. Salmelainen oli poikkeuksellisen vahva persoonallisuus ja jykevä johtaja – ja sellaista Salonen arvosti.Vekkeli 2017, s. 40–42

Salosen nousu teatterin tähtitaivaalle alkoi varsinaisesti Työväen Teatterista. Hänen debyyttinsä oli pieni rooli Mika Waltarin komediassa Huhtikuu tulee. Kriitikot suitsuttivat Salosen muuntautumiskykyä ja tämän naisellisuudesta otettiin vastedes kaikki irti. Syvällisempien rooli aika oli vielä edessäpäin. 1950-luvun alussa Salosen kollegoita Työväen Teatterissa olivat muun muassa Elna Hellman, Hannes Häyrinen, Eero Roine ja Veikko Sinisalo. Myös nuori Eila Roine oli astumassa kuvioihin.Vekkeli 2017, s. 46–48

Salosen ensimmäinen merkittävä rooli Työväen Teatterissa oli Hamletin kuningatar, mutta kritiikin osalta se meni puihin. 1950-luvun edetessä Salonen sai yhä suurempia rooleja, kuten herrojen Eeva Aleksis Kiven näytelmässä Kihlaus ja Yvette-niminen prostituoitu Bertolt Brechtin näytelmässä Barbara Peloton. Salosen arvioitiin omaksuneen brechtiläisyyden ytimen kenties kirkkaammin kuin näytelmän muut esiintyjät. Kriitikot alkoivat lämmetä Saloselle. Aamulehden Verneri Veistäjä kirjoitti syksyllä 1955 Salosen kyvystä "löytää ja tavoittaa erilaisten roolien sisäinen olemus". 1960-lukua kohti mentäessä Salosen näyttelijäntyöhön alettiin liittää alati ylistävämpiä adjektiiveja: hykerryttävä, riemullinen, räiskyvä, säteilevä. Salosesta oli kuoriutunut 1950-luvulla Tampereen Työväen Teatterin komedienne ja ensimmäinen nainen. Hän oli primadonna.Vekkeli 2017, s. 52–56

1960-luku alkoi Salosen osalta taiteellisella triumfilla. Hän loisti Eugen Terttulan ohjaamassa Brecht-näytelmässä Sezuanin hyvä ihminen. Salosella oli kaksoisrooli Shen Te – Shui Ta, jonka ytimessä on hyvyyden ja pahuuden keskinäinen suhde. Kriitikkovastaanotto oli erinomainen, ja näytelmä esitettiin muun muassa Rostockissa.Vekkeli 2017, s. 58 Maaliskuussa 1961 sai ensi-iltansa Michel Andrén Suloiset hupsut. Salonen näytteli jälleen kerran Olavi Ahosta ja Veijo Pasasta vastaan; tällä kertaa kriitikot eivät lämmenneet Salosen osasuoritukselle. Hän ei osannut olla riittävän pariisilainen.Vekkeli 2017, s. 63–64

Syksyllä 1961 Salonen teki yhden merkittävistä rooleistaan Elinan surman Kirstinä. Elinana oli Eila Roine ja Klausina Veikko Sinisalo. Kappaleen ohjasi Salmelainen ja se esitettiin Tampereen Työväen Teatterin vastavalmistuneessa lisärakennuksessa. Helsingin Sanomien Sole Uexküll ylisti Salosen Kirstiä "uljaasti hallitsevaksi hahmoksi".Vekkeli 2017, s. 71Salonen oli kasvanut suureksi taiteilijaksi nelikymppisenä, ja hänet laskettiin näyttelijöiden eturiviin. Hän sai yhä uusia, vaativia roolitehtäviä, kuten katkeroitunut Claire Zachassian Friedrich Dürrenmattin näytelmässä Vanhan naisen vierailu.Vekkeli 2017, s. 73

Terttulan johtajakaudella

Vuonna 1964 Salmelaisen kausi Työväen Teatterin johtajana päättyi ja tilalle tuli Eugen Terttula, jonka aktiivisuuden johdosta teatteri sai pienen näyttämön. Syntyi Kellariteatteri. Sen avajaisnäytelmä oli Eeva-Liisa Mannerin Uudenvuoden yö, jossa Salonen näytteli näyttelijätärtä.Vekkeli 2017, s. 86–87 Salonen piti Kellariteatterista ja sen ohjelmistopolitiikasta. Kellariteatteri mahdollisti kokeilevan teatterin, joka isolla näyttämöllä olisi ollut liian suuri taloudellinen riski.Vekkeli 2017, s. 90

Uudenvuoden yöstä tehtiin myös televisiosovitus, joka esitettiin uudenvuoden aattona 1966.

Syksyllä 1965 Salonen näytteli Edgar Lee Mastersin teoksessa Spoon River antologia. Siinä hänellä oli useita rooleja, kuten pyykkäri ja kahdeksan lapsen äiti. Sittemmin Salonen käytti kyseisiä hahmoja myös yksityisessä ohjelmistossaan.Vekkeli 2017, s. 91–93 Seuraavana keväänä Salonen häikäisi Federico Garcia Lorcan näytelmässä Bernarda Alban talo. Kriitikot suitsuttivat Vili Auvisen lujalla otteella ohjaamaa kappaletta.Vekkeli 2017, s. 98 Salonen kulki 1960-luvulla voitosta voittoon. Työstä ei ollut pulaa, ja ihailijoita riitti myös Tampereen seudun ulkopuolelta.Vekkeli 2017, s. 101

1970-luvun taitteessa Tampereen Työväen Teatterissa elettiin huvinäytelmien kulta-aikaa. Teatteri vieraili Helsingin kaupunginteatterissa, kappaleena oli kroatialainen musiikkihupailu Ukko Marojen dukaatit, jonka ohjasi Auvinen. Mukana oli valtakunnallisesti tunnettuja Työväen Teatterin tähtiä, kuten Veijo Pasanen ja Veikko Sinisalo. Ja itseoikeutetusti Sylvi Salonen. Esityksen jälkeen pidettiin vastaanotto, johon osallistui Jugoslavian suurlähettiläs. Salonen teki vaikutuksen suurlähettilääseen huolitellulla olemuksellaan ja ranskantaidollaan.Vekkeli 2017, s. 121–122

Aikakausi oli erittäin politisoitunutta. Ilmari Saarelainen oli yksi Työväen Teatterin uusista näyttelijöistä ja hän kutsui sitä "kamalaksi sirppi ja vasara -kaudeksi". Teatteri jakautui "punasolupuoleen" ja "ss-puoleen". Epäpoliittisena tunnettu Salonen toimi ukkosenjohdattimena leirien välillä.Vekkeli 2017, s. 122

Salonen vietti 35-vuotistaiteilijajuhliaan maaliskuussa 1972. Ohjelmanumerona oli Leena Härmän kansankomedia Viekää tuhkatkin pesästä. Salonen teki muistettavan roolin työmiehen vaimona Janhuskana. Ohjauksesta vastasi Auvinen. Janhuskallaan Salonen lunasti paikkansa Tampereen taitavimpana komediennena. Jopa kriittisenä tunnettu Olavi Veistäjä suli Salosen luonnetutkielmalle: "Sylvi Salosesta on monien vaiheiden jälkeen kehittynyt luonnekoomikko", Veistäjä kirjoitti. Salonen rakensi Janhuskansa todelliseksi kansannaiseksi sen sijaan että olisi tehnyt tästä joutavanaikaisen farssityypin. Janhuskan yleisönsuosio oli valtaisa. Kaikesta koomisuudestaan huolimatta näytelmän ja hahmon takana oli aitoa huolta keinottelusta asuntomarkkinoilla. Asia oli ajankohtainen, sillä keinottelu vaikeutti eritoten vähävaraisten vuokralaisten asemaa.Vekkeli 2017, s. 129–130

Viekää tuhkatkin pesästä sai Tampereella 170 esityskertaa ja yli .