Voimakeinojen käyttö on Suomen rikoslain 4 luvun 6 pykälässä mainittu oikeuttamisperuste. Se oikeuttaa pykälän ensimmäisessä momentissa mainitussa asemassa olevan henkilön käyttämään voimaa tavalla, joka jossain toisissa oloissa voisi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, mutta joka on siinä tilanteessa tarpeellinen ja puolustettava.Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi HE 44/2002 vp s. 19, 123–131 s. 247, 250–251, 260–266
Suomen rikoslain 4 luvun 6§ (13.6.2003/515) kuuluu:
Suomen lainsäädännössä oikeus voimakeinojen käyttöön on annettu varsin monille toimijoille. Erilaisten voimankäyttöön oikeutettujen ihmisryhmien toimenkuvat ja toimivaltuudet eroavat suuresti toisistaan. Siksi voimankäytön edellytyksistä ja rajoista ei voida säätää yleisellä tasolla, vaan sääntely on annettu kullekin ammattiryhmälle erikseen. Samalla tämä tietenkin tarkoittaa, ettei voimankäytön oikeutuksesta voi suoraan tehdä päätelmiä eri ammattiryhmien välillä. Se, milloin ja mistä syystä voimankäyttöön ryhtyminen on sallittua, määräytyy rikoslain ulkopuolella.
Koska voimakeinojen käyttö on luonteeltaan oikeutusperuste, sallitun voimankäytön kohde ei voi tehdä hätävarjeluun perustuvaa vastarintaa. Hätävarjelu on sallittua vain oikeudetonta hyökkäystä vastaan.
Pykälän toisessa momentissa todetaan, että voimakeinojen käytön on oltava tarpeellista ja puolustettavaa. Tämä vastaa hätävarjelua koskevaa pykälää sillä erolla, että puolustettavuuskriteeri on erilainen. Puolustettavuudessa on huomioitava 1) tehtävän tärkeys, 2) kiireellisyys sekä 3) vastarinnan vaarallisuus. Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa katsotaan, että viimeksimainittu kattaa henkilön käyttäytymisen yleisemmin. Erityisesti, jos tilanne on sellainen johon kaikkien on pakko alistua (esimerkiksi turvatarkastus tai ravintolan tyhjentäminen asiakkaista sulkemisaikaan), kohdehenkilön käyttäytymisestä tulee voimankäytön kannalta ainoa merkityksellinen tekijä. Neljäs kohta, tilanne muutoin, kattaa erilaisten ammattiryhmien omien ehtojen huomioimisen.
Yleensä voimakeinojen käyttöön joudutaan turvautumaan siksi, ettei kohdehenkilö noudata hänelle suullisesti annettua ohjeistusta, jolloin toimenpide on tarpeellista viedä loppuun puuttumalla hänen fyysiseen koskemattomuuteensa. Arkielämässä tyypillisimpiä voimankäyttötilanteita lienevät kohdehenkilön poistaminen paikalta, hänen tekemänsä vastarinnan murtaminen tai alkavan/käynnissä olevan rikoksen (esim. pahoinpitely) keskeyttäminen tai estäminen.
Voimakeinojen käyttö ei vaadi kohteelta epäiltyä rikosta tai edes aktiivista provokaatiota. Esimerkiksi passiivinen suhtautuminen järjestyksenvalvojan antamaan poistumiskehoitukseen ei ole rikosasia, mutta oikeuttaa järjestyksenvalvojan käyttämään voimaa asiakkaan poistamiseksi. Jos asiakas sen sijaan heittäytyy maahan tai vaikkapa tarttuu ovenkahvaan estääkseen poistamisen, hänen toimintansa täyttää jo järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamiseen liittyviä rikostunnusmerkkejä.Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeudenkäyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia sekä seksuaalirikoksia koskevien säännösten uudistamiseksi HE 6/1997 vp Kohdat 1.4.2.6§, (viitattu 22.1.2023)
Voimakeinojen liioittelun kohdalla pykälän kolmas momentti tulee sovellettavaksi aina koska sille ei ole vastineita muualla lainsäädännössä. Se sanelee ne perusteet, jotka määrittävät epäillyn liioittelutilanteen anteeksiantoperusteet riippumatta siitä, mistä lähtökohdista voimankäyttöön on ryhdytty. Rikosoikeudellisessa mielessä momentin ehtojen täyttyminen poistaa syyllisyyden. Tilanteen kokonaisarvioinnissa on kuitenkin välttämätöntä lähteä liikkeelle niistä rikoslain ulkopuolisista edellytyksistä, jotka koskevat juuri kyseisen tilanteen voimankäytön oikeutusta.
Aiheesta muualla
Pakkokeinot Suomessa Voimankäyttösäännöt
Lähteet
Luokka:Oikeutusperusteet