Annelies Marie ”Anne” Frank () oli juutalainen tyttö, josta tuli holokaustin kuuluisimpia uhreja. Hänen päiväkirjansa (suomennettu nimellä Nuoren tytön päiväkirja, uudestaan nimellä Päiväkirja) on tunnetuin uhrin kirjoittama aikalaiskuvaus toisen maailmansodan juutalaisvainoista.
Anne syntyi Frankfurt am Mainissa Weimarin Saksassa mutta asui suurimman osan elämäänsä Amsterdamissa ja sen lähellä. Hän menetti Saksan kansalaisuutensa 1941 natsi-Saksan antisemitististen lakien takia. Anne sai kansainvälistä kuuluisuutta kuolemansa jälkeen, kun hänen päiväkirjansa julkaistiin. Se kertoo hänen kokemuksistaan piilossa aikana, jolloin Alankomaat oli saksalaismiehityksen alaisena. Anne piti päiväkirjaa 14. kesäkuuta 1942 – 1. elokuuta 1944.
Otto Frank, perheen ainoa eloonjäänyt, palasi Amsterdamiin sodan jälkeen. Hän sai tietää, että Annen päiväkirja oli säilynyt. Se julkaistiin vuonna 1947 nimellä Het Achterhuis. Kirja on käännetty yli 60 kielelle ja on ilmestynyt myös suomeksi.
Ennen sotaa ja piiloutumista Anne Frank syntyi 12. kesäkuuta 1929 Frankfurtissa Saksassa.Elämäkerta, s. 31. Hänen vanhempansa Otto Heinrich Frank ja Edith Holländer-Frank olivat molemmat arvostetuista juutalaisperheistä. Edith oli kotoisin Aachenista ja oli mennyt naimisiin Otto Frankin kanssa 1925, minkä jälkeen he olivat muuttaneet asumaan yhdessä Otton lapsuudenkaupunkiin Frankfurtiin.Anne Frank, suojattini, s. 40. Heillä oli kaksi lasta, Anne ja kolme vuotta vanhempi Margot Betti Frank.
Otto Frank muutti 1933 Amsterdamiin.Elämäkerta, s. 600. Edith ja Margot muuttivat perässä samana vuonna,Elämäkerta, s. 66-67. helmikuussa 1934 myös Anne.Elämäkerta, s. 68-69. Kesän 1933 Margot ja Anne viettivät vielä Aachenissa isoäitinsä luona,Elämäkerta, s. 60. joka muutti kristalliyön jälkeen vuonna 1939 Frankien luokse Hollantiin.Elämäkerta, s. 103. Hän kuoli tammikuussa 1942Elämäkerta, s. 142. syöpään.
Otto Frankin ensimmäinen yritys Opekta toimitti hillonvalmistuksessa käytettyä pektiiniä.Anne Frank, suojattini, s. 27. Yritys oli Hollannin-sivuliike, pääyrityksen omisti Otto Frankin sisaren mies. Yritykseen liitettiin myöhemmin mausteyhtiö Pectacon, jossa työskenteli myös Hermann van Pels.Anne Frank, suojattini, s. 47.
Frankien perhe asui Merwedepleinillä Jokikortteleiksi () kutsutulla alueella, ja tytöt kävivät aluksi Montessori-koulua.Anne Frank, suojattini, s. 33. Annen parhaat ystävät olivat alusta alkaen Hanneli Goslar ja Sanne Ledermann.Elämäkerta, s. 70. Syksyllä 1941 Frankin sisarusten piti vaihtaa koulua, koska kaikkien juutalaisten oli mentävä juutalaiseen kouluun. Koulunvaihdon yhteydessä Anne sai kauan toivomansa kissan.Elämäkerta, s. 143. Hänen parhaaksi ystäväkseen uudessa koulussa tuli Jacqueline van Maarsen, joka on myöhemmin kirjoittanut Annesta kirjan A Friend Called Anne.
Annella ja Margotilla oli molemmilla mustat hiukset. Margot oli luonteeltaan hiljaisempi ja rauhallisempi, Anne taas puhelias, vilkas ja sosiaalinen. Anne oli enemmän ”isän tyttö”, kun taas Margot ”äidin tyttö”.Anne Frank, suojattini, s. 39. Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen. Otto Frankille juutalaiset perinteet olivat suhteellisen vieraita, mutta Edith Frankille ne olivat ulkomailla asuttaessa tärkeämpiä kuin ennen – tosin heillä ei silti tehty košer-ruokaa.Elämäkerta, s. 75.
Piilossa 150px|pienoiskuva|Rakennus, jossa Frank piileskeli.
Juutalaisten oikeuksia rajoitettiin Toukokuussa 1940 saksalaiset hyökkäsivät Amsterdamiin, ja Frankit joutuivat jälleen elämään natsien hallitsemassa maassa. Elokuussa 1940 Saksasta muuttaneet juutalaiset määrättiin rekisteröitymään,Elämäkerta, s. 127. ja tammikuussa 1941 oli muiden juutalaisten vuoro.Biography, s. 119. Juutalaisille määrättiin ulkonaliikkumiskielto tiettyinä vuorokaudenaikoina jo ennen Hollannin antautumista.Biography, s. 104. Toukokuun viimeisenä päivänä 1941 määrättiin, etteivät juutalaiset saaneet käydä julkisilla uimarannoilla, puistoissa, kylpylöissä tai hotelleissa, kun elokuvateattereissa käynti oli kielletty jo tammikuussa 1941.Elämäkerta, s. 132 ja 136. Raitiovaunulla ajo kiellettiin ja polkupyörät takavarikoitiin kesäkuussa 1942.Biography, s.141–142. Samoin juutalaisten omistamien yritysten toimintaa vaikeutettiin lokakuussa 1940.Elämäkerta, s. 128. Ulkovaatteisiin piti huhtikuusta 1942 alkaen ommella keltainen Daavidin tähti, jossa luki juutalaista merkitsevä sana jood tai Jude.Biography, s. 136.
Frankit ja muut piiloutuivat Frankit piiloutuivat Otto Frankin yrityksen toimiston salahuoneeseen 6. heinäkuuta 1942. Se tapahtui kymmenen päivää aikaisemmin kuin oli suunniteltu, koska Margot sai kutsun työpalveluun. Myös Otto Frankin liiketuttava Auguste van Pels perheineen muutti samaan piiloon muutamaa päivää myöhemmin. Toimisto sijaitsi Prinsengrachtilla, lähellä Westerkerkiä.Anne Frank, suojattini, s. 61. ”Salaisen siiven” sisäänkäynti oli piilotettu suuren kirjahyllyn taakse. Osa yrityksen työntekijöistä tiesi piilopaikasta: Victor Kugler ja Johannes Kleiman, toimistotyöntekijät Elisabeth (Bep) Voskuijl ja Miep Gies sekä jälkimmäisen mies Jan. Jo aiemmin Kugler ja herra Gies oli valittu yrityksen johtoon He auttoivat piilossa olijoita tuomalla heille ruokaa ja muuta tarpeellista. Hollannissa jopa 20 000–30 000 juutalaista piiloutui, mutta suurin osa perheistä hajosi eivätkä perheenjäsenet päässeet samaan piiloon, toisin kuin Frankit.Elämäkerta, s. 183.
200px|vasen|pienoiskuva|Kirjahylly, jonka takana oli piilopaikan sisäänkäynti. Piilopaikkaan tuli vielä yksi henkilö. Hammaslääkäri Pfeffer (päiväkirjassa Dussel) pyysi Miep Giesiä etsimään itselleen piilopaikkaa. ”Salaisessa siivessä” olleet päättivät, että Pfeffer voi tulla sinne piiloon. Pfefferillä oli kristitty vaimo Charlotte Kaletta, joka ei tullut piiloon mukaan.Elämäkerta, s. 196. Ensimmäisestä avioliitostaan saatua poikaansa Werneriä Pfeffer ei ollut nähnyt sitten vuoden 1938. Hän ja Charlotte vaihtoivat joka viikko kirjeitä ja paketteja. Miep toimitti Pfefferille myös ruokapaketteja, jotka hän Annen halveksivien kommenttien mukaan piilotti kaappiinsa ja söi yksin yöllä.Elämäkerta, s. 198.
”Salaiseen siipeen” piiloutui siis yhteensä kahdeksan henkeä: Otto, Edith, Margot ja Anne Frank, Fritz Pfeffer, Hermann ja Auguste van Pels sekä heidän poikansa Peter (päiväkirjaan sukunimeksi vaihdettu van Daan). Päivisin piti aina liikkua hiljaa, ettei toimistoon kuuluisi ääniä. Samoin piti olla varovainen valojen kanssa. Lukeminen ja radion kuuntelu oli tavallista ajanvietettä. Tosin Margotille ja Annelle varattiin aina myös pieniä toimistotöitä, kuten lähetysluetteloiden kirjoittamista.Anne Frank, suojattini, s. 163 He käyttivät aikaansa myös opiskeluun. Päiväkirjan kirjoittaminen oli Annelle tärkeää, ja sen lisäksi hänen tärkeä harrastuksensa oli filmitähtien kuvien kerääminen. Hän kirjoitti päiväkirjaansa myös talon ikkunasta näkyvästä kastanjapuusta. Muuta luontoa salaisesta siivestä ei voinutkaan nähdä, koska kaikki muut ikkunat oli pimennetty.
Salaisen siiven päivärytmi oli hyvin yksitoikkoinen. Kaikkien asukkaiden piti arkiaamuisin nousta viimeistään seitsemältä. Aamupesulla käynnissä oli tarkoin määritelty järjestys, ja kaikkien aamutoimien piti olla tehtynä puoli yhdeksään mennessä. Tämän jälkeen aina puoli yhteen saakka Peter, Margot ja Anne tekivät koulutehtäviä ja aikuiset joko lukivat, ompelivat, neuloivat tai tekivät taloustöitä. Puoli yhdeltä salaisen siiven asukkaat pystyivät elämään vapaammin, kun alakerran työntekijät lähtivät puolentoista tunnin tauolle. Silloin pystyttiin syömään niin, että joku apureista tuli mukaan ja kertoi viimeisimmät ulkomaailman tapahtumat. Kun työpäivä päättyi puoli kuudelta, piileskelijät saattoivat käydä myös alakerrassa. Iltayhdeksältä alkoivat iltatoimet. Aamulla käytössä oli vain kylmää vettä, mutta illalla myös lämmintä, joten asukkaat saivat käydä kylvyssä. Nukkumaan mentiin kymmenen aikoihin.Koko kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 178–183.
Annen suhde muihin piilossaolijoihin Anne ei pitänyt huonetoveristaan, hammaslääkäri Pfefferista. Kohta Pfefferin saapumisen jälkeen Anne jo kritisoi häntä päiväkirjassaan. Anne ja Pfeffer kinastelivat muun muassa siitä, kuka saa käyttää heidän huoneensa työpöytää. Pfeffer ei ymmärtänyt Annea, mikä toisaalta on ymmärrettävää, koska hän oli piileskelijöistä ainoa, jolla ei ollut perhettä mukanaan. Hän ei myöskään ollut ollut yhteydessä poikaansa sitten sodan syttymisen.Kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 196–198.
Vanhempiaan kohtaan Annen tunteet olivat kahtalaiset. Hänellä oli äitinsä kanssa erimielisyyksiä piileskelyn alusta lähtien, mihin vaikuttivat heidän täysin erilaiset persoonallisuutensa. Annen mukaan äiti kohteli häntä kuin pikkulasta. Joskus hän huolehti liikaa, joskus liian vähän. Toisaalta Anne luotti äitinsä tukeen, kun muut salaisen siiven asukkaat kritisoivat häntä. Mitä enemmän Anne hyljeksi äitiään, sitä enemmän hän ihannoi isäänsä. Tämä asetti Otto Frankin ikävään tilanteeseen, koska hänen piti tasapainoilla vaimonsa ja tyttärensä välillä ja yrittää pitää heidän välinsä hyvinä.Kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 206–207.
Annen ja äidin suhteeseen vaikutti myös se, että Anne kadehti sisartaan Margotia. Vaikka hän ei koskaan myöntänytkään pitävänsä Margotia kilpailijana, hän pelkäsi, ettei ollut yhtä rakastettu kuin siskonsa. Anne ja Margot eivät olleet koskaan olleet erityisen läheisiä ja salaisessa siivessä heidän eronsa tulivat entistä enemmän esille. Sisarukset lähentyivät vasta sen jälkeen, kun Otto Frank oli pyytänyt Margotia kertomaan Annelle jonkin salaisuuden, mutta vielä senkin jälkeen Anne epäili välillä vanhempiensa pitävän enemmän Margotista.Biography, s. 202–203.
Annen suhde Peter van Pelsiin kehittyi hitaasti. Hänen ensivaikutelmansa Peteristä oli kielteinen. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Anne ei kiinnittänyt Peteriin juuri huomiota, ja silloinkin kun hänellä oli Peteristä jotain sanottavaa, se ei ollut mitään erityisen imartelevaa. Anne kuitenkin alkoi kaivata sellaista suhdetta, jollaista ei voinut saada vanhemmiltaan, joten hän päätti alkaa keskustella Peterin kanssa. Peterin kanssa Anne myös vaihtoi ensimmäisen suudelmansa. Annen vanhemmat eivät hyväksyneet hänen suhdettaan Peteriin.Kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 220-222.
Pidätys ja keskitysleiri Piileskely päättyi 4. elokuuta 1944, kun joku oli ilmiantanut piileskelijät ja Gestapo pidätti heidät. Aikaisemmin samana vuonna, helmikuussa ja pääsiäisenä, toimistoon tehdyt murrot olivat herättäneet pelkoa.Anne Frank, suojattini, s. 173 ja 178. Murtautujat eivät kuitenkaan olleet ilmeisesti kuulleet mitään ääniä, joten he eivät tehneet ilmiantoa. Ilmiantajaksi epäiltiin aluksi vahvasti Willem van Maarenia, joka työskenteli yrityksen varastossa ja johon piilossa olijat eivät olleet luottaneet. Näyttöä hänen syyllisyydestään ei kuitenkaan ollut.Anne Frank, suojattini, s. 173 ja 249. Van Maaren oli saanut selville, että talossa piileskeli joku, ja löytänyt herra van Daanin lompakon.Elämäkerta, s. 232 Kun natsien pöytäkirjoista selvisi, että ilmiantaja oli nainen,Elämäkerta, s. 234 kyseessä arveltiin olevan siivooja Lena Hartog-van Bladeren. Hänen tiedettiin kuulleen piileskelijöistä mieheltään Lammert Hartogilta, jolle asiasta oli kertonut van Maaren.Elämäkerta, s. 233. Ilmiantajaa on monesti yritetty selvittää oikeusteitse, mutta varmuutta ei ole saatu. Virallisia tutkimuksia on tehty muun muassa vuosina 1948 ja 1963Anne Frank, suojattini, s. 246-247.. Vuonna 2017 eläkkeelle jäänyt FBI-agentti Vince Pankoke keräsi tutkijaryhmän selvittämään, kuka kavalsi Anne Frankin piilopaikan Gestapolle. Vuonna 2022 ryhmä ilmoitti, että todennäköisimmin syyllinen oli juutalainen notaari Arnold van den Bergh. Hänen kerrottiin pettäneen Anne Frankin perheen pelastaakseen itsensä ja oman perheensä. Tutkimus on kuitenkin saanut laajaa kritiikkiä asiantuntijoilta, ja sille toiseen maailmansotaan erikoistuneiden tutkijoiden julkaiseman vastaraportin mukaan sen ”tueksi ei ole mitään kunnollisia todisteita”.