Andien esikeraaminen kausi oli Andien vuoriston ja vuoriston länsipuolisen rannikkotasangon esihistoriallinen ajanjakso. Esikeraaminen kausi alkoi alueen asuttamisesta yli vuotta sitten ja jatkui keramiikan käyttöönottoon saakka noin 1800 eaa.
Andien ensimmäiset asukkaat olivat paleointiaaneja, jotka hankkivat ravintonsa metsästyksellä ja keräilyllä. Esikeraaminen kausi noin vuoden 8000 eaa. jälkeen vastaa Amerikan arkaaista kautta. Maanviljelyä esiintyi Andeilla jo arkaaisen kauden alussa, mutta sillä oli pitkään vain ruokavaliota täydentävä rooli. Viljelykasveja käytettiin myös materiaalina ja lääkkeenä. Laama, alpakka ja marsu kesytettiin esikeraamisen kauden lopulla.
Paleointiaanien kulttuuri oli melko yhtenäinen. Arkaaisella kaudella syntyi paikallisia kulttuureja, jotka sopeutuivat Andien vaihtelevaan maastoon, ilmastoon ja lajistoon. Suurimmat erot olivat vuoristossa ja kuivalla rannikkotasangolla asuvien kansojen välisiä. Rannikolla kalastus oli tärkeä elinkeino, joka tuotti suurimman osan ravinnosta. Esikeraamisen ajan lopulla rannikkotasangon väkiluku oli arviolta .
Laajamittaista maataloutta esiintyi 4. vuosituhannella eaa. Se alkoi Andien pohjoisimmassa kärjessä, missä vuoret ovat matalia ja ilmasto trooppisen kostea. Sieltä se levisi rannikkotasangon pohjoisosiin ja 2. vuosituhannella eaa. Keski-Andien ylätasangolle. Monumenttirakentaminen alkoi rannikolla mahdollisesti jo 4. vuosituhannella eaa. ja vuoristossa 3. vuosituhannella eaa. Syntyi pysyvää asutusta ja monimutkaistuvia yhteiskuntia, jotka kykenivät mobilisoimaan väestöä suuriin hankkeisiin. Viitteitä yhteiskunnan kerrostumisesta ja perinnöllisen eliitin olemassaolosta on esikeraamisella kaudella niukasti.
Periodisointi pienois|Caralin pyramidit.
Andien esihistoria jaetaan seitsemään kauteen, joista esikeraaminen on varhaisin. Se alkaa alueen asuttamisesta ja jatkuu keramiikan käyttöönottoon saakka. Esikeraaminen kausi jakautuu edelleen jaksoihin I–VI. Niiden teoreettiset tunnuspiirteet ovat:
Asuttaminen (ennen vuotta 9000 eaa.) Metsästykseen perustuva elämäntapa (noin 9500–8000 eaa.) Metsästys ja keräily pelkän metsästyksen sijaan (8000–6000 eaa.) Vuodenaikojen mukaan vaeltavat ihmiset (6000–4000 eaa.) Varhaisin pysyvä asutus, monumentaalirakentaminen (4000–2500 eaa.) Asutuskeskusten kasvu, maatalous- ja temppelikeskusten rakentaminen (2500–1800 eaa.)
Esikolumbiaaninen kronologian viisivaiheisessa periodisoinnissa Andien esikeraamisen kauden vaiheet I–II vastaavat paleointiaanien kautta ja vaiheet III–VI arkaaista kautta.
Vaihtoehtoisessa jaottelussa Andien varhaisin esihistoria jaetaan kivi- ja esikeraamiseen kauteen.Moseley 2001, s. 107. Kivikaudella koettiin noin vuodesta eaa. alkaen suuri muutos ympäristössä ja ilmastossa, kun jääkausi päättyi, mannerjäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, pleistoseenin megafauna kuoli sukupuuttoon ja lajien elinympäristöt nousivat korkeammalle. Kivikausi päättyi noin 3000 eaa., jolloin rantaviiva ja ilmasto asettuivat suunnilleen nykyiseen muotoonsa.Moseley 2001, s. 87. Vuoden 3000 eaa. jälkeen alkaneella kaudella syntyi Andien myöhempien korkeakulttuurien taloudellinen, teknologinen ja yhteiskunnallinen perusta. Ajanjaksoa kutsutaan myös myöhäisarkaaiseksi kaudeksi. Esikeraaminen kausi päättyi, kun keramiikka yleistyi Andeilla. Siirtymä päätoimiseen maatalouteen tapahtui samoihin aikoihin. Sivilisaation tuntomerkkejä ovat myös yhteiskuntaa ylläpitävät muodolliset instituutiot ja kehittynyt taide.Moseley 2001, s. 115. Andeilla sivilisaation määritelmän täyttäviä yhteiskuntia syntyi vuoteen 2000 eaa. mennessä.
Kivikausi
Andien asuttaminen
Amerikkojen varhainen asutushistoria tunnetaan melko huonosti. DNA-tutkimusten perusteella nykyajan intiaanit periytyivät kolmesta tai neljästä esihistoriallisesta populaatiosta, jotka saapuivat Amerikkaan erillisinä ryhminä. Ryhmistä vain yksi levittäytyi Väli-Amerikkaan ja lopulta Panaman kannaksen kautta Etelä-Amerikkaan. Ryhmää kutsutaan paleointiaaneiksi.
Etelä-Amerikkaan saapunut väestö seuraili luultavasti rannikkoa. Uudisasutus keskittyi jokien, suistojen ja laguunien läheisyyteen. Väkiluvun kasvaessa asutus hajosi pienemmiksi ryhmiksi, jotka asettuivat uusille alueille. Todennäköisesti Andien varhainen asutus levisi vuoriston ja rannikon väliin jäävää kapeaa aavikkokaistaletta etelään edeten hyppäyksin makeanveden lähteeltä toiselle. Koko rannikon asuttamiseen meni useita sukupolvia.Moseley 2001, s. 88–89.
Andien vuoristo oli jääkauden lopulla kylmä ja osin jäätikön peittämä. Kasvillisuutta oli vähän. Ylängön asuttamista vaikeutti myös hapenpuute. Todennäköisesti rannikon väestö matkusti vuorille aluksi vain hetkellisesti esimerkiksi riistan perässä tai obsidiaania keräämään. Vähitellen asutus levisi alarinteille ja sieltä yhä korkeammalle. Sukupolvi sukupolvelta tapahtui geneettistä sopeutumista, joka mahdollisti vuoriston asuttamisen.
Amerikan asutuksen tiedetään varmuudella tapahtuneen viimeistään noin 9500 eaa. Tuolta ajalta ovat myös varhaisimmat radiohiiliajoitetut Perun ja Chilen rannikkoaavikolta löytyneet varmat todisteet ihmisasutuksesta. Andien asuttaminen tapahtui mahdollisesti kuitenkin jo paljon aiemmin.Moseley 2001, s. 89. Eteläisen Chilen Monte Verdestä on löydetty ihmisasutuksen merkkejä noin vuodelta ennen ajanlaskun alkua. Keski-Andien ylätasangolla Ayacuchon altaassa saattoi Richard S. MacNeishin mukaan olla ihmisiä jo noin eaa. Vuoriston laajamittaisesta asuttamisesta on merkkejä noin – radiohiilivuotta sitten.Moseley 2001, s. 91.
Paleointiaanit pienois|vasen|Kivikautisia glyptodonin metsästäjiä. Heinrich Harderin kuva noin vuodelta 1920.
Amerikan alkuperäiskansojen yhteisistä piirteistä voidaan tehdä päätelmiä mantereen varhaisten asukkaiden elämäntavasta. Todennäköisesti he elivät sukukunnittain järjestyneissä ryhmissä, jotka jakautuivat useisiin sukulinjoihin. Avioliitot solmittiin sukukuntien sisällä mutta linjojen välillä. Päätökset tehtiin yhdessä, ja johtajat valittiin pätevyyden ja ryhmän jäsenten myötämielisyyden perusteella. Šamaanit välittivät viestejä aineellisen ja aineettoman todellisuuden välillä. Luonto ymmärrettiin animistiseksi ja antropomorfiseksi. Uskonto ja parannustaito nähtiin toisistaan erottamattomina ilmiöinä.Moseley 2001, s. 88.
Paleointiaanit osasivat sytyttää tulen poraamalla kovaa keppiä pehmeämpää puunpalasta vasten. Ruoka paahdettiin tai kypsennettiin kuopassa. Tärkeimmät ravinnonlähteet olivat kasvien keräily ja pienten eläinten liha. Suurriista ei riittänyt takaamaan säännöllistä ravintoa. Tulia sytytettiin joskus luonnonvaraisen kasvillisuuden raivaamiseksi, jolloin tilalle kasvoi ihmiselle hyödyllisempiä kasveja. Kasveista saatiin myös pehmikettä nukkumiseen ja materiaaleja erilaisten apuvälineiden rakentamiseen. Kasvikuiduista valmistettiin narua, lankaa, koreja, verkkoja, mattoja ja kankaita. Puusta tehtiin huhmareita, työkalujen kahvoja ja alkeellisia lapioita. Myös eläinten osat käytettiin huolellisesti. Nahasta saatiin peitteitä, astioita ja kantovälineitä. Luusta voitiin muotoilla esimerkiksi naskali tai koukku. Myös kiviä työstettiin aseiksi ja työkaluiksi, ja luonnosta löytyneitä elottomia tai eloperäisiä esineitä voitiin käyttää monenlaisiin tarkoituksiin. Ansoja valmistettiin monista eri materiaaleista. Andien varhaiset asukkaat tunsivat myös veneen.
Aseina käytettiin keihästä, atlatlia, linkoa ja bolaa. Keihään kärki karkaistiin tulessa tai siihen valmistettiin erillinen kärki kovasta puusta tai kivestä. Lingon ja bolan ammuksina käytettiin pyöreitä kiviä. Muut aseet omaksuttiin pohjoisesta, mutta vuoden 4000 eaa. tienoilla keksitty bola oli eteläamerikkalainen innovaatio.Pärssinen 2004, s. 20–22.
Monte Verden asukkaat elivät Etelä-Andien matalan vuoriston kosteissa havumetsissä pienen puron rannoilla. He metsästivät norsu- ja kamelieläimiä ja pienriistaa. Suurin osa ravinnosta saatiin kuitenkin kasveja keräämällä. Ruokavalioon kuului villiperunoita, siemeniä, hedelmiä, pähkinöitä, marjoja, lehtivihanneksia, juuria ja mukuloita. Meren rannoilta kerättiin levää ja muita ravinnerikkaita kasveja. Varhaisia metsästäjä-keräilijöiden elämäntapaa on yleensä pidetty vaeltavana, mutta Mesa Verden asukkaat vaikuttaisivat eläneen pysyvässä leirissä. Majojen perustukset tehtiin tukeista ja karkeista lankuista. Niiden viereen pystytettiin maahan isketyistä puuntaimista kehikko, joka katettiin eläinten nahkoilla. Andien myöhemmät sivilisaatiot kehittyivät huomattavasti Mesa Verdeä pohjoisempana, mutta niiden sopeutumat ympäristöön olivat yllättävän samankaltaisia.Moseley 2001, s. 89–91.
Mittavasta ihmisasutuksesta on merkkejä noin 9000–8000 eaa. Mastodontit olivat tuolloin jo kadonneet. Maalaiskiaisia ja hevosia sen sijaan oli edelleen. Hevonen vaikuttaisi olleen Andien varhaisten asukkaiden tärkein saaliseläin. Ihmiset asuivat luolissa ja valmistivat yksinkertaisia kivityökaluja. Metsästäessään he käyttivät muodoltaan kalanpyrstöä muistuttavia keihäänkärkiä. Eniten niitä on löydetty Andeilta ja eteläiseltä arolta. Kulttuuri oli erikoistunut avoimilla ruohomailla metsästämiseen, ja Perusta sille ominaisia keihäänkärkiä on löydetty vain pari.Moseley 2001, s. 91–92. Kalanpyrstöperinne erottuu ympäröivistä kulttuureista mutta on sisäisesti yhtenäinen. Todennäköisesti se edustaa kielen ja tapakulttuurin yhdistämää ihmisjoukkoa.Moseley 2001, s. 95. Aineellinen kulttuuri oli samankaltainen Panamasta kauas etelään ulottuvalla alueella, mikä viittaa uuteen pohjoisesta saapuneeseen paleointiaanien populaatioon.
Erikoistuneet kulttuurit pienois|Atacamasta löytynyt Chinchorron kulttuurin muumio, noin 3000 eaa.
Etelä-Amerikan länsiosien vaihteleva maasto asetti ihmisasutukselle suuria haasteita. Alueelta löytyy niin aavikkoa, vuoristoa kuin trooppista sademetsää, joista jokainen vaati omanlaistaan erikoistumista. Rannikkoaavikon, vuoriston ja metsäisten alankojen aiemmin samankaltainen elämäntapa eriytyi paikallisiksi kulttuureiksi noin 8000 eaa. tai pian sen jälkeen. Nykyään ne voidaan erottaa aineellisten kulttuuriensa perusteella.Moseley 2001, s. 92.
Luoteinen perinne käsitti Ecuadorin rannikon ja Perun luoteiskolkan. Se ulottui Santa Elenan niemimaalta Piurajoelle. Perinteelle ominaista asutusta oli Ecuadorissa vuosina 8000–4600 eaa. Perussa sen alku ajoittuu välille 9000–6000 eaa. Alue oli nykyistä lämpimämpi ja kosteampi, ja nykyisen autiomaan paikalla oli mangrovesuota, josta rannikon asukkaat keräsivät simpukoita. Vuoriston alarinteillä kasvoi metsää, johon luoteisen perinteen ihmiset levittäytyivät viimeistään 6000 eaa. He rakensivat kaksi korkeaa maakumpua, joille ominainen kerroksittainen rakentaminen ja aiempien kerrosten täyttäminen oli myöhemmin Andeilla yleistä. Luoteinen perinne käytti kiveä vain keihään- ja nuolenkärjissä ja tärkeimmissä työkaluissa. Useimmat työkalut tehtiin luusta tai kasvimateriaaleista, sillä kivi on viidakossa harvinaista. Aavikoituminen hävitti Luoteis-Perun mangrovesuot noin 4000 eaa.Moseley 2001, s. 92–93.
Paijanin perinne sijaitsi Luoteis-Perun leveällä rannikkotasangolla. Se ajoittuu suunnilleen vuosien ja 5000 eaa. välille. Asutus ja elinkeinot painottuivat todennäköisesti rannikolle, mutta merenpinnan nousun vuoksi jäljellä on vain sisämaan kohteita. Niitä tunnetaan kolmenlaisia: louhoksia, kivikautisia työpajoja ja lyhyeen asumiseen tarkoitettuja leirejä. Paijanin perinne tunnetaan pitkistä ja kapeista kivikärjistään, joita todennäköisesti käytettiin keihäskalastuksessa. Ohut, neulamainen pää katkeaa helposti, joten kärki ei sovellu paksunahkaisen suurriistan metsästykseen. Paijan-kärkiä on löydetty louhoksilta ja verstaista mutta ei metsästysleireistä. Ruokavalio koostui kalasta, ravuista, liskoista, linnuista, viskatsista ja etanoista sekä erilaisista kasveista, joita käsiteltiin jauhinkivillä. Kalanpyrstöperinteen tapaan Paijanin perinne oli erottuva mutta toisteinen, joten se todennäköisesti edustaa yhteiselle kielelle ja kulttuurille perustuvaa ryhmää.Moseley 2001, s. 93–95.