Andien intiaanit ovat Etelä-Amerikan läntisen vuoriston ja rannikkotasangon alkuperäiskansoja. Andien vuorijono ulottuu Venezuelasta Patagonian eteläkärkeen, mutta varsinaiseen Andien kulttuuripiiriin luetaan usein vain Inkavaltakuntaan kuuluneet tai inkakulttuurista voimakkaita vaikutteita saaneet alueet. Suurin osa Andien alkuperäisväestöstä asuu Keski-Andien ylätasangolla Perun ja Bolivian alueella. Suurimmat etniset ryhmät ovat ketšuat ja aimarat, joihin kuuluu yli 10 miljoonaa ihmistä.
Andien asutushistoria ulottuu yli vuoden taakse. Suuria sivilisaatioita syntyi noin vuodesta 3000 eaa. alkaen. Andien esihistoriallinen teknologia oli Etelä-Amerikan edistyneintä ja imperiumit muinaisen Amerikan suurimpia. Espanjalaiset valloittivat Keski-Andien alueen 1500-luvulla, ja alkuperäisväestön väkiluku laski noin kymmenesosaan 1500-luvun alun tasosta. Espanjalaiset käyttivät intiaaneja orjatyöläisinä, mutta korkean kuolleisuuden pääsyy olivat Euraasiasta levinneet kulkutaudit, joihin Amerikan alkuperäisväestöllä ei ollut vastustuskykyä. Espanjalaiset pyrkivät myös järjestelmällisesti hävittämään Andien perinteiset yhteiskuntajärjestelmät ja uskonnot. 1800-luvun alkuun jatkuneella siirtomaa-ajalla esiintyi useita intiaanikapinoita, jotka tähtäsivät Inkavaltakunnan palauttamiseen, mutta ne kaikki epäonnistuivat. Alkuperäiskansojen asema parani merkittävästi vasta 1900-luvulla, jolloin voimakas väestönkasvu lisäsi niiden poliittista vaikutusvaltaa.
Andien vuoriston ja rannikon jokilaaksojen aikanaan hyvin kehittynyt kastelu- ja pengerviljelyyn perustunut maatalous taantui siirtomaa-ajalla. Nykyään Andien talous perustuu varsinkin kaivostoimintaan sekä vähäisemmässä määrin karjankasvatukseen.
Maantiede ja väestö pienois|pysty|Andien vuorijono ulottuu Etelä-Amerikan pohjoisrannikolta mantereen eteläkärkeen.
Andien vuorijono ulottuu Etelä-Amerikan pohjoisosista Venezuelasta mantereen eteläisimpään kärkeen. Andien alkuperäiskansojen kulttuuripiiri on maantieteellisesti rajatumpi. Siihen kuuluvat Tawantinsuyun eli muinaisen Inkavaltakunnan alue Keski-Andeilla sekä inkoilta voimakkaita vaikutteita saaneet kulttuurit valtakunnan reuna-alueilla.
Andien kulttuurialueen pohjoisin osa kuuluu nykyään Ecuadoriin. Etelämpään mennessä se kattaa Perun rannikon ja ylätasangon, Bolivian länsiosat, suurimman osan Chilestä ja Argentiina luoteiskolkan. Kulttuurialueeseen kuuluu sekä ylänköjä että vuoriston ja Tyynenmeren väliin jäävää aavikkoa. Ecudorissa siihen kuuluu myös trooppisen kosteaa rannikkoa, jonka alkuperäiskulttuureissa sekoittuivat Keski-Andien sivilisaatioilta ja pohjoisemmilta rannikkokulttuureilta saadut vaikutteet.
Historia
Esihistoria
Andit asutettiin viimeistään 9000–8000 eaa.,Moseley 2001, s. 91. mahdollisesti jo tuhansia vuosia aiemmin. Tärkeimmät keskukset sijaitsivat Perun ja Bolivian alueella. Esikeraamisella kaudella (noin 9500–1800 eaa.) rannikon tärkein elinkeino oli kalastus.Moseley 2001, s. 43–44, 99–101, 104–105, 112–113. Sisämaassa harjoitettiin metsästystä ja keräilyä.Moseley 2001, s. 96–99, 104–105, 108–110.
Pienimuotoista maataloutta esiintyi jo kivikaudella.Moseley 2001, s. 102–105. Laama, alpakka ja marsu kesytettiin esikeraamisen kauden loppuun mennessä. Väestön kasvaessa syntyi pysyviä kyliä, joista suurimmat kasvoivat teokraattisesti hallituiksi temppelikeskuksiksi. Asperossa ja Caralissa kehittyi monumentaaliarkkitehtuuria rakentanut monimutkainen yhteiskunta noin 3000 eaa. Kalastus säilytti tärkeän aseman rannikkokansojen elinkeinona.Moseley 2001, s. 110–113.
Keski-Andien teknologia esikolumbiaanisen Etelä-Amerikan kehittyneintä. Alueella oli keskitettyjä valtioita ja myöhemmin jopa imperiumeja. Niistä suurimpia olivat Bolivian ylänköalueen Tiwanaku, Perun pohjoisrannikon Chimor ja inkojen Tawantinsuyu. Keinokasteluun perustunut maatalous mahdollisti suuren ylijäämän, jonka varastointia ja jakamista keskusvalta valvoi. Yhteiskunta jakautui perinnöllisiin luokkiin. Rakennustaito ja metallurgia olivat selvästi muuta Etelä-Amerikkaa edistyneempiä. Muutoin alueen teknologinen taso ei suuresti poikennut naapurikansojen vastaavasta. Aineellinen kulttuuri oli kuitenkin huomattavasti monipuolisempaa ja korkeatasoisempaa. Väentiheys oli Etelä-Amerikan korkein.
Inkavaltakunta laajeni vuosina 1438–1532 kattamaan suurimman osan Andien kulttuuripiiristä. Byrokraattisesti hallittu valtio pyrki järjestelmällisesti levittämään uskontoaan, lainsäädäntöään ja ketšuan kieltä. Järjestelmän huipulla oli jumalana palvottu hallitsija.
Eurooppalaisten saapuminen (1523–1544)
Ensimmäinen Inkavaltakunnan nähnyt eurooppalainen oli portugalilainen Alejo García, joka saapui Andien itärinteille maateitse Brasilian rannikolta. Hän kuoli ennen kuin ehti laajemmin kertoa löydöstään. Panamasta Tyynenmeren rannikkoa myöden purjehtineet espanjalaiset tekivät vuosina 1526–1528 kaksi Ecuadoriin ja Peruun suuntautunutta matkaa.Pärssinen 2004, s. 122–123. Eurooppalaisten kantamat kulkutaudit levisivät alkuperäisväestön keskuuteen surmaten joukoittain ihmisiä. Inkojen keisari Huayna Capacin kuoltua valtakunta ajautui sisällissotaan, joka lopulta ratkesi Atahualpan eduksi.Pärssinen 2004, s. 124–125.
Konkistadori Francisco Pizarro hankki Espanjan kuninkaalta muodollisen luvan Inkavaltion valloittamiseen. Vuonna 1532 hän sopi tapaavansa Atahualpan Cajamarcassa. Pizarro tarjosi rauhanomaista neuvottelua, mutta todellisuudessa kyse oli valmistellusta väijytyksestä, jossa noin 170 tuliasein ja hevosin varustautunutta espanjalaista surmasi satoja tai tuhansia Atahualpan seurueen jäseniä. Hallitsija itse jäi panttivangiksi. Espanjalaiset teloittivat hänet vuonna 1533 kerättyään ensin lunnaina suuret määrät kultaa ja hopeaa. Inkojen jälkeläiset jatkoivat vastarintaa ja piirittivät espanjalaisten miehittämää Cuscoa 1536–1537 onnistumatta kuitenkaan valloittamaan kaupunkia takaisin. Inkavaltakunnan ydinalueet olivat espanjalaisten vallassa vuoteen 1539 mennessä. Syrjäseuduilla vastarinta jatkui vuoteen 1572.Pärssinen 2004, s. 122–123, 136.
Inkavaltion valloitusta helpotti espanjalaisten käytössä ollut ylivertainen aseistus. Kulkutautien vuoksi valtakunta oli sekasorrossa, ja sitä repivät sisäiset ristiriidat, joita espanjalaiset taitavasti käyttivät hyväkseen. Atahualpan poliittiset vastustajat ja inkojen alistamat kansat olivat usein halukkaita liittymään Pizarron puolelle. Liittolaisille annetut lupaukset petettiin, jos se oli espanjalaisille edullista.
Espanjalaiset levittivät valloittamilleen alueille katolisen kristinuskon. Vanhat jumalankuvat ja pyhät paikat tuhottiin.Pärssinen 2004, s. 128–130. Andien sivilisaatioiden kastelujärjestelmät ja pengerviljelmät jäivät hoitoa vaille ja rapistuivat käyttökelvottomiksi.Pärssinen 2004, s. 151. Perinteisen maatalouden rinnalle tuli Vanhan maailman viljelykasveja. Espanjalaisten tuomat lampaat ja vuohet sekä vuoriston harvan puuston hakkaaminen johtivat voimakkaaseen eroosioon. Intiaaneihin suhtauduttiin veronmaksajina, ruumiillisen työn tekijöinä ja palvelusväkenä. Pakkotyö ja omaisuuden ryöstäminen oli yleistä. Päätavoitteena oli Inkavaltakunnan hajottaminen, joten muiden kansojen kulttuurit säilyivät yleensä paremmin.
Keski-Andien perinteinen yläluokka säilytti etuoikeutetun asemansa ja sulautui espanjalaistaustaiseen väestöön. Aateliset toimivat siirtomaan hallinnossa ja omaksuivat espanjalaiset tavat. Myös käsityöläiset ja palvelijat olivat jatkuvasti tekemisissä uudisasukkaiden kanssa. Suuri osa viljelysmaasta päätyi uudisasukkaiden haltuun, jolloin intiaaniviljelijät joutuivat hylkäämään perinteiset asuinseutunsa ja työskentelemään valloittajille. Syrjäseuduilla perinteinen elämäntapa ja maan yhteisomistus jatkuivat pisimpään ja ovat jossain määrin säilyneet nykypäivään.
Inkavaltion väkiluku oli 1530-luvun puolivälissä noin 9 miljoonaa henkeä. Kulkutautien seurauksena väkiluku romahti 50 vuodessa noin viidennekseen aiemmasta. Rannikon jokilaaksojen väestöstä kuoli jopa yli 95 %. Korkealla vuoristossa kuolleisuus oli pienempää, sillä espanjalaisia liikkui alueella vähän eivätkä bakteerit menestyneet kylmässä ilmastossa. Espanjalaiset eivät levittäneet tauteja tahallisesti, ja ne olisivat siirtyneet Amerikkaan minkä tahansa Euraasiasta saapuneen valloittaja- tai siirtolaisjoukon mukana. Taudit johtivat jopa suurempaan kuolleisuuteen kuin aikoinaan keskiajan Euroopassa, sillä epidemiaan yhdistyivät espanjalaisten sortotoimet ja Andien perinteisen yhteiskunnan romahdus.
Pohjois-Andien muisca-päällikkökunnat tuhoutuivat espanjalaisten valloituksissa 1500-luvulla. Etelä-Andeilla espanjalaisten valta vakiintui hitaammin. Vuoteen 1544 mennessä se ulottui nykyisen Chilen valtion keskiosiin. Intiaanit työskentelivät kullanhuuhtojina ja palvelijoina tai tekivät maatöitä uudisasukkaiden tiloilla. Uudisasukkaat vaativat käytöönsä lisää työvoimaa, mutta espanjalaisten yritykset alistaa Etelä-Chilen mapuchet ja huillichet epäonnistuivat.
Siirtomaa-aika (1534–1824)
Espanjalaiset aloittivat jo 1530-luvun alussa hallinnolliset toimet, joiden päämääränä oli Perun liittäminen Espanjan kuningaskuntaan. Pääkaupungiksi perustettiin ensin Jauja vuonna 1534 ja seuraavana vuonna Ciudad de los Reyes (Lima). Vuonna 1534 alkoi myös maan ja alkuperäisväestön jakaminen valloittajien hallitsemien läänitysten (encomienda) alaisuuteen. Encomienda-jaolla pilkottiin Andien vanha paikallishallinto ja valvottiin perinteisen päivätyövelvoitteen (mita) toteutumista, joka nyt tapahtui espanjalaisten alaisuudessa. Siirtomaata hallinnut Pizarro surmasi kilpailijansa Diego de Almagron vuonna 1538. De Alamgron poika murhasi Pizarron 1541 ja hallitsi hetken Perua, mutta kuoli itse seuraavana vuonna väkivaltaisesti.Pärssinen 2004, s. 136–143.
Uudisasukkaiden välisen valtataistelun vuoksi Espanjan kruunu asetti Perun hallitsijaksi Blasco Núñez Velan. Tämä yritti hillitä encomenderojen valtaa ja turvata intiaanien aseman lainsäädännöllä, mikä johti kapinaan ja Núñez Velan surmaamiseen 1546. Varakuningaskunnan poliittiset olosuhteet rauhoittuivat vasta 1550-luvun lopulla. Siirtolaisväestön vastustuksen vuoksi intiaaneja suojelevia lakeja ei enää yritetty vakavasti saattaa voimaan.Pärssinen 2004, s. 137–143.
Vuonna 1565 Peru jaettiin vanhojen inkamaakuntien rajoja mukailleiksi hallintoalueiksi (corregimiento), joita hallinneet tuomarit (corregidor) valitsivat intiaanikylien päälliköt (cacique) perinnöllisen aseman ja soveltuvuuden perusteella. Alkuperäiskansoja koskeneen työvelvollisuuden ja verojen rasite muodostui erittäin suureksi. Corregidoreille maksettiin vain pientä palkkaa, ja heidän pääasiallinen tulonlähteensä oli intiaanien kanssa käyty kauppa. Intiaanit pakotettiin myymään tuotteensa alihintaan ja ostamaan corregidorien välittämää tavaraa ylihintaan.
Intiaanien keskuudessa levisi 1560-luvulla millenaristinen Taki Unquy -liike, joka vaati espanjalaisten häätämistä ja ennusti uuden Inkavaltakunnan perustamista. Kulkutaudit selitettiin rangaistukseksi vanhojen jumalten hylkäämisestä. Espanjalaiset pidättivät liikkeen johtajia, mutta sen uskottavuutta heikensi myös ennustuksissa luvattujen ihmeiden puute. Viimeinen inkahallitsija Túpac Amaru teloitettiin 1572, minkä jälkeen liike kuihtui ja siirtomaajärjestelmä vakiintui lopullisesti.Pärssinen 2004, s. 147. Perinteisten vaatteiden käyttö kiellettiin 1574, koska niissä oli alkuperäiskansojen uskontoon liittyvää symboliikkaa.
Talouden painopiste siirtyi vuoden 1545 jälkeen Ylä-Peruun nykyisen Bolivian alueelle Potosíin, mistä löydettiin erittäin rikas hopeaesiintymä. Mita-työvelvollisia alettiin käyttää kaivostyöläisinä, ja Potosín väkiluku kasvoi nopeasti lähes ihmiseen, mikä teki siitä erään aikansa suurimmista kaupungeista. Hopean rikastamisessa käytettiin amalgaamimenetelmää, jossa tarvittua elohopeaa saatiin Keski-Perun Huancavilcan kaivoksilta.Pärssinen 2004, s. 143, 147–150. Kaivoksissa työskenteli jatkuvasti noin miestä, naista ja lasta.