pienoiskuva|Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896. Suomen taiteen kultakaudeksi kutsutaan noin vuosia 1880–1910, jolloin suomalaiselle taiteelle luotiin kansallinen ilme. Kultakausi sijoittui samaan aikaan sortokausien ja kansallisen heräämisen kanssa. Aikakauden on katsottu ilmenneen kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Aikakauden keskeisiä hahmoja olivat Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Albert Edelfelt, Jean Sibelius, Eino Leino, Eero Järnefelt, Emil Wikström, Eliel Saarinen ja Hugo Simberg. Suomen taiteen kultakausi tuli esille erityisesti vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Taiteilijat alkoivat kuvata teoksissaan kotimaataan, sen ihmisiä, luontoa ja historiaa. Taiteessa korostettiin oman maan kauneutta ja erityislaatuisuutta.
Kultakauden taiteilijoita yhdistivät kuuluminen samaan sukupolveen sekä kohtauspaikkoina Nuori Suomi -joulualbumi ja Tuusulanjärven pohjoispää Järvenpäässä. Tuota sukupolvea Arvid Järnefelt kuvaa vuonna 1893 ilmestyneessä romaanissaan Isänmaa. Juhani Ahon romaani Kevät ja takatalvi vuodelta 1906 sijoittuu 1800-luvun puolivälin savolaisiin maisemiin, mutta se on myös kultakauden kuva.
Teoksia
Katso myös
Tuusulanjärven taiteilijayhteisö
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Suomen taiteen kultakausi
Luokka:Suomen kuvataide Luokka:Taidesuuntaukset