Laki ja evankeliumi -erottelu on luterilaisen teologian keskeisin ja perustavin jako Raamatussa. Se erottaa toisistaan Jumalan käskyt (Laki), jotka vaativat täydellistä kuuliaisuutta ja paljastavat ihmisen syntisyyden, sekä ilosanoman pelastuksesta (Evankeliumi), joka tarjoaa vapaasti anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän yksin uskon kautta Jeesukseen. Lain tehtävä on tuoda esiin ihmisen rikkomukset ja osoittaa hänen kyvyttömyytensä saavuttaa vanhurskautta omin voimin ja ajaa hänet parannukseen. Evankeliumi puolestaan lohduttaa ja antaa varmuuden: se julistaa Kristuksen sovitustyötä ainoana perustana vanhurskauttamiselle. Tämä erottelu on välttämätön, koska lain ja evankeliumin sekoittaminen turmelee pelastuksen varmuuden ja johtaa ihmisen turvautumaan omiin tekoihinsa pelastuksen ansaitsemisessa.
Martti Luther nosti tämän erottelun esiin uskonpuhdistuksen aikana nähdessään siinä avaimen Raamatun oikeaan tulkintaan sekä Jumalan vaatimuksen ja armollisuuden jännitteen ratkaisuun. Teoksessaan Galatalaiskirjeen kommentaari (1535) hän kirjoittaa, että ilman tätä erottelua ”koko kristillinen oppi turmeltuisi”. Luterilaiset tunnustuskirjat vakiinnuttivat opin myöhemmin. Erityisesti Yksimielisyyden ohje (1577) kuvaa lain ja evankeliumin oikeaa erottelua ”erityisen kirkkaaksi valoksi”, joka mahdollistaa Jumalan sanan oikean jakamisen ja puhtaan opin säilymisen.
Teologisesti laki toimii kristillisessä elämässä monin tavoin: se hillitsee syntiä yhteiskunnassa, syyttää omantuntoa ja ajaa katumukseen sekä ohjaa uskovaa kiitolliseen kuuliaisuuteen kääntymyksen jälkeen. Teologisesti se ei kuitenkaan toimi koskaan pelastuksen ansaitsemisen välineenä. Evankeliumi puolestaan on täysin julistuksellista antaen uskon ja tehden eläväksi. Tämä jako on edelleen tunnustuksellisen luterilaisuuden kulmakivi. Se ohjaa saarnaa, sielunhoitoa ja sakramenttien ymmärtämistä siten, että painopiste pysyy yksin Kristuksen valmiissa työssä eikä ihmisen suorituksissa.
Lähteet
Luokka:Luterilainen teologia Luokka:Kristilliset käsitteet