Sibelius-Akatemian oopperakoulutus on Taideyliopiston Sibelius-Akatemian ylläpitämä laulajien ammattikoulutusohjelma, jonka juuret ulottuvat vuoteen 1914. Tuolloin Emmy Achtén johtama oopperaluokka integroitui osaksi Helsingin musiikkiopistoa (myöhemmin Sibelius-Akatemia). Koulutus on toiminut yhtäjaksoisesti siitä lähtien, ja sen piirissä on vuosikymmenien kuluessa koulutettu suuri osa suomalaisista oopperalaulajista.
Nykymallissa koulutus toteutetaan englanninkielisenä maisteriohjelmana, jossa opiskelijat muodostavat 8–12 laulajan ensemblen. Opintojen aikana ensemble toteuttaa neljä täysimittaista orkesterisäestyksellisellä ja yhden pianistien kanssa esitettävän oopperatuotannon; oopperat esitetään alkuperäiskielellä. Opinnot rakentuvat kymmenestä 6–8 viikon moduulista, joissa vuorotellaan taitojen kehittämisen ja tuotantojen harjoitusten välillä. Tutkinnon opinnäyte muodostuu produktioista itsestään.
Historia
Emmy Achtén oopperaluokka (1914–1922)
Emmy Achté oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka johti oopperaluokkaa ja toimi oopperaohjaajana. Hän oli seurannut Helsingin Musiikkiopiston oopperaluokkaa, jota hän itse oli käynyt 1870-luvulla, ja sittemmin 1890-luvulla seurannut sitä tiiviisti tyttärensä Aino Acktén opintojen vuoksi.
Alan koulutuksen tarve oli kasvanut Suomessa 1900-luvun alussa. Vuonna 1911 Aino Ackté ja Edvard Fazer olivat perustaneet Kotimaisen Oopperan (Inhemska Operan), jonka toimintaa jatkaa nykyään Suomen Kansallisooppera ja -baletti. Laulajia tarvittaisiin myös Aino Acktén perustamille Savonlinnan oopperajuhlille; heinäkuussa 1912 oli jo ensimmäinen oopperajuhlaesitys (Melartinin Aino).
Erkki Melartinin johtajakaudella Emmy Achté oopperaluokkineen siirtyi 1912 Helsingin Musiikkiopiston suojiin, mutta vasta 1914 oopperaluokka integroitui osaksi koulutusorganisaatiota. Koulutukseen kuului keskeiseen oopperakirjallisuuteen tutustumista, roolien musiikillista ja draamallista opettelua sekä ensemble-kohtausten harjoittelua.
Oopperaluokan ensimmäinen julkinen näyte annettiin 28.5.1914. Näyte huipentui Adolphe Adamin pienoisoopperaan Alppimaja. Tätä ennen oopperaluokassa oli valmistettu Leoncavallon Zingari, jota esitettiin kolme kertaa suomeksi tammikuussa 1914 Kuopiossa ja Mikkelissä.
Väinö Solan kausi (1923–1949)
Väinö Sola aloitti uransa oopperaluokan opettajana tammikuussa 1923, kun Emmy Achté 72-vuotiaana halusi luopua tästä vastuusta. Solan kausi ei ollut katkeamaton: vuosina 1928–1930 tehtävää hoiti Emmy Achtén tytär Aino Ackté.
Solan oma ura tenorilaulajana oli käynnistynyt Suomen maaseututeatterissa Viipurissa 1908, debyyttiroolina Rykmentin tyttären Tonio. Sola kuului alusta lähtien 1912 perustetun Kotimaisen Oopperan solistikuntaan ja jäi lopulta Suomen Kansallisoopperasta eläkkeelle 1949.
Solan oopperaluokan kevätnäytteet pidettiin aluksi Suomalaisen Oopperan näyttämöllä (nykyisessä Aleksanterin teatterissa), mutta vuodesta 1933 alkaen sinne Sibelius-Akatemian R-talon konserttisaliin. Näytteissä laulettiin kohtauksia tunnetuista oopperoista. Ensimmäinen kokonainen oopperaesitys lavasteineen oli Taikahuilu 16.5.1949. Keväällä 1940 kevätnäytteitä ei järjestetty talvisodan vuoksi, ja keväällä 1942 jatkosodan takia.
Aino Ackté sijaisopettajana (1929–1930)
Aino Ackté-Jalander vastasi oopperaluokan toiminnasta pari vuotta Väinö Solan sijaisena, tämän oltua pitkällä matkalla Yhdysvaltoihin. Ackté oli opiskellut Pariisin konservatoriossa yksinlaulun lisäksi oopperaluokalla 1894–1897 ja suorittanut siellä loppututkinnon. Debyyttinsä hän teki syksyllä 1897 Pariisin suuressa oopperassa Faustin Margueritena, ja suurimman menestyksensä hän saavutti Salome-oopperan nimiroolissa.
Kansainvälisen tason ooppera-ammattilaisen tuloon suhtauduttiin innostuneesti. Acktén lyhyen kautensa aikana valmistama ensimmäinen Händelin oopperaesitys Suomessa – Julius Caesar (Oskar Hagenin uusi versio, 1922) – esitettiin suomeksi helmikuussa 1930. Ensi-ilta 3.2.1930 radioitiin suorana lähetyksenä Suomen Yleisradiossa.
1950–1960-luvut: von Thillot, Hansen, Soini ja Lehtinen
Väinö Sola jäi eläkkeelle syksyllä 1950, mutta jo edellisenä syksynä oopperaluokan vetovastuu oli käytännössä vaihtunut, kun Solan sijaiseksi palkattiin Jeannie von Thillot Thierfelder (1892–1977). Hän oli aloittanut oopperaopintonsa Emmy Achtén oopperaluokalla. Oopperadebyytti tapahtui äkkihypyllä Suomalaisen Oopperan kuiskaajankopista sijaistamaan sairastunutta Paminaa, minkä jälkeen käynnistyi ura saksalaisissa oopperataloissa. Von Thillot'n merkittävin saavutus Sibelius-Akatemian oopperaluokalla oli Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästyksen kokonaisesityksen ohjaustyö kevätnäytteessä 1951. Hän kuitenkin eroi ulkomaisten esiintymistehtävien vuoksi.
Syksystä 1951 lähtien oopperaluokasta vastasi Paul Hansen (1886–1967), tanskalainen tenori ja baritoni, joka oli tehnyt myös merkittävän elokuvauran. Hansenin oopperaluokan ensimmäinen kevätnäyte 1952 ei saanut hyvää vastaanottoa, eikä seuraavina vuosina järjestetty oopperaluokan omaa näytettä.
Tilanne muuttui, kun oopperaluokan johtoon nimitettiin 1954 Oiva Soini (1893–1971). Hän oli toiminut Helsingin konservatoriossa laulunopettajana vuodesta 1931 ja laulumusiikin professorina Sibelius-Akatemiassa 1939 lähtien. Soini oli itse aikoinaan opiskellut Emmy Achtén oopperaluokalla. Soinin oopperaluokan näytteet järjestettiin pääsääntöisesti Sibelius-Akatemian konserttisalissa ilman orkesterisäestystä, kunnes 1960-luvun taitteessa useampana vuonna päästiin esiintymään orkesterin säestyksellä Suomen Kansallisoopperan näyttämölle Aleksanterin teatteriin. Soinin aikana oopperaluokalla opiskelivat mm. Pekka Salomaa, Elias Palola, Harri Nikkonen ja Matti Salminen.
Oiva Soinin jälkeen oopperaluokkaa johti kuusi vuotta Matti Lehtinen (1922–2022), hänkin aikoinaan oopperaluokalla opiskellut laulaja. Lehtisen kaudella (1963–1969) useimmat oopperaluokan kevätnäytteet järjestettiin muualla kuin R-talon konserttisalissa, mm. Kansallisoopperan näyttämöllä, Balderin salissa tai Rudolf Steiner -koulullaa.
Oopperakoulutuksen kasvun vuodet 1970–1990-luvulla
Matti Lehtisen kauden jälkeen oopperakoulutuksen johtoon nousi hetkeksi (1969–1972) basso Hannu Heikkilä, joka oli juuri toiminut Suomen Kansallisoopperan apulaisjohtajana. Lyhyen kauden (1972–1973) ennätti tehdä myös pianisti, professori Georg Buckbee.
Oopperakoulutuksen professorin virka perustettiin 1970-luvun alussa, ja ensimmäiset vuodet sitä hoiti monipuolinen muusikko Matti Piipponen (1973–1978). Tenorina, viulistina, liedlaulajana, ohjaajana ja jopa kapellimestarina urallaan toiminut Piipponen tunnettiin älykkäänä ja sanavalmiina miehenä. Hän jatkoi samanaikaisesti laulajanuraansa Saksassa.
Yksinlaulun lehtorina 1970-luvun alussa Sibelius-Akatemiassa aloittanut Pekka Salomaa on ollut tärkeä linkki nykymuotoisen oopperakoulutuksen syntymisessä. Vuonna 1979 oopperakoulutuksen professorina aloittanut Salomaa toimi tehtävässään 19 vuotta ja muovasi koulutusta merkittävästi omana professuuriaikanaan. Mallia haettiin Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta, joissa oopperakoulutus oli selvästi Suomea pidemmällä. Salomaan aikaan Sibelius-Akatemiaan syntyi itsenäinen "oopperaosasto", joka toimi laulumusiikin osastosta erillisenä yksikkönä.
Oopperakoulutuksen opetustiloina 1970- ja 1980-luvuilla toimivat monet paikat: Pohjoisen Rautatiekadun liikuntaluokka, harjoitushuone Köydenpunojankadulla, sitten Meritullinkatu Kruununhaassa, jonne entisen Kulmakoulun tiloihin perustettiin oopperakoulutuksen opetusteatteri Kulmakamari. Monet koulutuksessa opiskelleet muistelevat erityisellä lämmöllä juuri Kulmakamarin aikoja.
Kulmakamarin rajallisten orkesteritilojen vuoksi 1980-luvun ohjelmisto painottui paljolti pienimuotoisempiin kamarioopperateoksiin tai suurempien teosten reduktioihin. Salomaan professuuriaikana työkielenä käytettiin paljon saksaa ja ohjaajavieraista useat olivat Saksasta (Igor Folwill, Arnold Schrem, Jasmin Solfaghari). Vierailumatkoja tehtiin niin Pietariin, Länsi-Saksaan kuin Yhdysvaltoihinkin.
1990-luvun alussa Aleksanterin teatteri, joka oli jäänyt tyhjilleen Kansallisoopperan siirryttyä uuteen oopperataloon Mannerheimintielle, tuli oopperaosaston käyttöön. Aleksanterin teatterin aikana oopperaosasto esitti useita suuremman profiilin teoksia, mutta kustannusten nousu oli selvää isomman orkesterin ja isomman lavan vaatimien lavasteiden vuoksi.
Vuosituhannen vaihteesta nykyhetkeen
Pekka Salomaan pitkän johtajakauden jälkeen oopperakoulutusta luotsaamaan lähti vuonna 1999 tenori Seppo Ruohonen. Ruohosen kaudella yhteistyökuvioita luotiin useaan suuntaan: mm. Joensuun ja Kotkan oopperayhdistysten, Musica Nova -festivaalin ja Estonia Teatterin kanssa tehtiin yhteistuotantoja.
Nykyinen oopperakoulutuksen professori Markus Lehtinen aloitti tehtävässään vuonna 2004. Ennen Helsinkiin toimeensa astumista Lehtinen oli ennättänyt tehdä pitkän kansainvälisen uran ooppera-, baletti- ja konserttikapellimestarina. Vuosien varrella koulutuksessa ovat vierailleet opettamassa lukuisat kansainvälisesti tunnetut laulajat, kuten Soile Isokoski, Tom Krause, Karita Mattila, Monica Groop ja Jorma Hynninen.
Koko Sibelius-Akatemian toiminnassa uusi luku käännettiin 2000-luvun alkuvuosina, kun päätös Helsingin keskustaan rakennettavasta Musiikkitalosta syntyi. Sibelius-Akatemian toiminta siirtyi vuonna 2011 valmistuneeseen Musiikkitaloon, ja oopperakoulutus löysi uuden kotipaikkansa Musiikkitalon Sonore-salista, joka on toiminut koulutuksen kaikkien tuotantojen näyttämönä siitä lähtien.
Vuonna 2008 perustettu korrepetition maisteriohjelma toi korrepetitio-opiskelijat kiinteäksi osaksi oopperakoulutuksen produktioita.
Vuonna 2013 nykymuodossaan perustettu Nordopera-verkosto on tuonut merkittävää kansainvälistä yhteistyötä oopperakoulutuksen toimintaan. Yhteistyö Skandinavian ja Baltian koulujen kanssa on toteutunut niin opiskelijavaihtojen kuin muunkin toiminnan tasolla.
Vuonna 2011 säveltäjä Olli Kortekangas sävelsi uuden oopperan "Yhden yön juttu" nimenomaisesti oopperakoulutuksen esitettäväksi. Kantaesitysten sarja jatkui Kalevi Ahon "Frida y Diego" -oopperalla vuonna 2014 ja Uljas Pulkkiksen "All the Truths We Cannot See – A Chernobyl Story" -oopperalla vuonna 2022.
Nykymallissa kukin koulutuksen vuosikurssi muodostaa 8–12-henkisen ensemblen, jonka tarpeiden mukaan koulutuksen produktiot räätälöidään. Joka toinen vuosi valittava ensemble pääsee opintojensa aikana tekemään viisi produktiota, joista neljä toteutetaan orkesterin kanssa.
Markus Lehtisen eläköidyttyä tehtävästä on vuoden 2026 alusta oopperakoulutuksen professorin tehtäviä hoitavana lehtorina toiminut Kristian Attila.
Oopperaluokan/osaston johtajat
Kausi Johtaja Huomioita 1914–1922 Emmy Achté (1850–1924) Oopperaluokan perustaja 1923–1928 Väinö Sola (1883–1961) Tenori 1928–1930 Aino Ackté (1876–1944) Sopraano; Solan sijainen 1930–1950 Väinö Sola Palasi tehtävään 1930 1950–1951 Jeannie von Thillot Thierfelder (1892–1977) Sopraano 1951–1954 Paul Hansen (1886–1967) Tanskalainen tenori ja baritoni 1954–1963 Oiva Soini (1893–1971) Baritoni; laulumusiikin professori 1963–1969 Matti Lehtinen (1922–2022) Baritoni 1969–1972 Hannu Heikkilä Basso 1972–1973 Georg Buckbee Pianisti, professori 1973–1978 Matti Piipponen Tenori, viulisti 1979–1998 Pekka Salomaa Baritoni; perusti oopperaosaston 1999–2003 Seppo Ruohonen Tenori 2004– Markus Lehtinen Kapellimestari
Tilat
Oopperakoulutuksella on ollut vuosikymmenien aikana useita kotiteattereita:
Suomalaisen Oopperan näyttämö (nyk. Aleksanterin teatteri) – käytössä Solan alkukaudella 1920–1930-luvuilla Sibelius-Akatemian R-talon konserttisali – pääasiallinen harjoitus- ja esityspaikka 1933–1990-luvulle Kulmakamari (Meritullinkatu, Kruununhaka) – oopperakoulutuksen opetusteatteri 1980-luvulla; herättää erityistä lämpöä vanhojen opiskelijoiden muistoissa Aleksanterin teatteri – käytössä 1990-luvun alusta 2000-luvun alkupuolelle, Kansallisoopperan uuteen taloon muuton jälkeen