Alajärven Ankkurien historia alkaa vuodesta 1944, jolloin seura perustettiin. Alajärven Ankkurien pesäpallojaosto on voittanut kaksi suomenmestaruutta aikuisten sarjoissa.
Pesäpallon historia Pesäpallon pohja 1920-luvulta thumb|vasen|Alajärven ensimmäinen pesäpallojoukkue vuonna 1922. Alajärven pesäpalloilulla on pitkä ja vankka pohja. Pesäpallotoimintaa johti 1920-luvulla suojeluskunta. Paikkakunnalla oli harjoitettu pitkä- ja kuningaspalloa, jotka loivat hyvää pohjaa. Pesäpallo korvasi pitkä- ja kuningaspallon 1922.Tolonen 1994, s. 18–22.Tolonen 1994, s. 30–36.
Eeli Ojajärven avittamana suojeluskunnan pesäpallotoiminta laajeni koko pitäjään, ja jo vuonna 1923 suojeluskunnan joukkue osallistui piirin turnaukseen. Vuonna 1926 Alajärvi voitti Järviseudun pesäpallomestaruuden. Alajärven suurimmaksi kilpailijapaikkakunnaksi muodostui Kuortane, jota vastaan se pelasi otteluja pitäjien rajalla Haimarissa.
Innostus pesäpalloon hiipui 1920-luvun loppupuolella, mutta harrastustoiminta säilyi. Toimintaa johti suojeluskunnan lisäksi Alajärven Vesa. Suojeluskunta kävi vuosien 1927 ja 1928 välillä Alajärven Vesan kanssa neuvotteluja urheilukentän hankkimisesta. Neuvotteluissa huomattiin, etteivät varat riittäisi kentän hankkimiseen. Aluepäällikkö Yrjö Haavisto ja pankinjohtaja Eeli Ojajärvi jatkoivat kuitenkin neuvotteluja kunnan johdon kanssa yksityisesti. Haavisto ja Ojajärvi tekivät kunnanvaltuuston kanssa sopimuksen, jossa kunta luovutti suojeluskunnalle maa-alueen raha-avustuksen sijaan. Luovutettuna maa-alueena toimi nykyisen Kitron stadionin alue. Suojeluskunta ei kuitenkaan rakentanut alueelle kenttää.
Toiminta pysyi hyvällä mallilla 1930-luvulla, ja vuonna 1939 suojeluskunnan poikajoukkue voitti SM-pronssia Lohjalla pelatussa lopputurnauksessa. Mitali oli ensimmäinen SM-tason mitali Alajärvellä.
Alajärven Vesan toiminta oli loppunut 1930-luvun alkupuolella, ja Haaviston poistuttua suojeluskunnasta pesäpallo hiipui Alajärvellä. Kesällä 1936 perustettiin Kurejoen Kuri, johon toiminta siirtyi. Vaikka Kuri keskittyikin vahvasti yleisurheiluun, seuralla oli myös pesäpallotoimintaa jatkosotaan saakka, jolloin se suurimmalta osin lakkautettiin.Tolonen 1994, s. 44–52.Tolonen 1994, s. 53–60.
Alajärven Ankkurien alaisuuteen pienoiskuva|vasen|Vuonna 1945 pelattu Seinäjoen Maila-Jussit – Alajärven Ankkurit pesäpallo-ottelu vanhalla kentällä kapeikolla. Joukkueet aurassa, Ankkurit vasemmalla ja Jussit oikealla.
Alajärven Ankkureiden ensimmäisen kauden ulkopelikokoonpano. Jatkosodan jälkeen Alajärvelle nähtiin tarvittavan koko pitäjän kattava urheiluseura, ja Alajärven Ankkurit perustettiin 26. marraskuuta 1944.Tolonen 1994, s. 61–68. Ankkureiden lajivalikoiman menestyksekkäimmäksi lajiksi osoittautui jo ensimmäisenä toimintavuonna pesäpallo. Menestyksen pohjana oli aiempien vuosien aktiivinen lajin harrastaminen. Suomensarjassa Ankkurit sijottautui ensimmäisellä kaudellaan pohjoislohkon toiseksi ja hävisi vain Seinäjoen Maila-Jusseille. Ankkurit pääsi Pieksämäellä pelattuun mestaruussarjakarsintaan. Karsinnoissa Ankkurit pelasi tasan 1–1 Lahden Maila-Veikkoja vastaan. Muut ottelut päättyivät tappioon. Ankkurit hävisi 5–11 Riihimäen Pallonlyöjille ja 1–5 Pieksämäen Palloilijoille. Ankkurit jäi viimeiseksi lohkossaan.Tolonen 1994, s. 70–71.
Ankkureilla oli jo ensimmäisenä vuonna miesten B-joukkue sekä nais- ja poikajoukkueet. Poikajoukkuekin menestyi: se pelasi alle 16-vuotiaiden piirimestaruudesta Ilmajoella joukkueen voitettua Vimpelin Vedon. Ankkurit voitti myös lopputurnauksen ja saavutti ensimmäisen pesäpallon piirimestaruutensa.
Toisena toimintavuonna Ankkureissa muodostettiin myös 14-vuotiaiden poikien joukkue. Muut joukkueet pysyivät ennallaan, pois lukien kakkosjoukkue, joka osallistui kaudella 1946 perussarjaan. Ankkurit valittiin 1947 edustamaan Etelä-Pohjanmaata pesäpallossa Suurkisoihin. Karsinnoissa Ankkurit voitti mestaruussarjassa pelanneen Ylihärmän Junkkarit juoksuin 7–0. Loppuottelussa Ankkurit päihitti Kauhajoen Karhun. Itse Suurkisoissa Ankkurit voitti Sotkamon Jymyn 8–0. Seuraavaksi Ankkurit kohtasi maan kärkijoukkueisiin lukeutuvan Haminan Palloilijat, jolle se hävisi 4–9.Tolonen 1994, s. 77–84.
Suurkisojen jälkeen Ankkureiden pelaaminen heikkeni, ja seurassa jopa pelättiin putoamista Maakuntasarjaan. Ankkurit kuitenkin säilyi Suomensarjassa, jonka keskikastin paikan edustusjoukkue oli vakiinnuttanut. Ankkureiden kasvu tapahtui poikajoukkueissa ja kakkosjoukkueessa. Poikajoukkue voitti piirimestaruuden vuosina 1948 ja 1949, ja kakkosjoukkue nousi vuona 1948 perussarjasta Maakuntasarjaan.Tolonen 1994, s. 91–93.
Ankkureiden heikko menestys jatkui 1950-luvulla. Edustusjoukkue piti kuitenkin täpärästi kiinni sarjapaikasta. Poikien puolella Ankkurit ei enää saavuttanut piirimestaruuksia.Tolonen 1994, s. 104–105. Seuran harjoituksiin saapui usein vain neljä tai viisi pelaajaa, ja peruskunnon hankkiminen laiminlyötiin. Edustusjoukkueeseen tehtiin vuonna 1953 suuria muutoksia huonojen otteiden takia, ja vanhoja pelaajia korvattiin nuoremmilla. Joukkueen pohjaa myös laajennettiin ja pelaajien määrää nostettiin 23:een. Joukkue nousi kilpailuun kärkipaikoista kuitenkin vasta vuonna 1956. Joukkue koostui kokeneista pelaajista, kuten SM-karsinnoissa olleista Juhani Peltomäestä ja Heikki Joensuusta, sekä nuorista lupauksista, joista Voitto Joensuu ja Toivo Kivipelto herättivät eniten huomiota.Tolonen 1994, s. 151–153.
Uudella nuoremmalla joukkueella Ankkureilla oli kauden viimeisessä ottelussa Seinäjoen Maila-Jusseja vastaan tasapelillä tai voitolla mahdollisuus nousta mestaruussarjaan. Maila-Jusseilla oli myös mahdollisuus nousuun, mutta joukkue olisi tarvinnut siihen suuren määrän juoksuja. Lopulta Maila-Jussit voitti 2–0 ja jäi kuuden juoksun päähän noususta. Tappion myötä Ankkuritkaan ei noussut.
Ankkurien seuraavat kaksi kautta sujuivat vielä hyvin. Vuonna 1959 joukkue voitti kuitenkin vain yhden ottelun koko kautena ja putosi 15 Suomensarjassa vietetyn vuoden jälkeen Maakuntasarjaan. Seuraavana kautena Ankkureilla oli mahdollisuus nousta takaisin Suomensarjaan lohkovoiton myötä, mutta Laihian Liitto-Urheilijat esti sen voittamalla Ankkurit karsinnoissa.
Vierailu Maakuntasarjassa thumb|Ankkurit takaisin Suomensarjaan nostanut joukkue vuonna 1965. Suomensarjasta putoaminen aiheutti laman Ankkurien pesäpalloon, ja toiminta vaipui piiritasollakin melko alas. Vuonna 1961 Ankkurit pelasi itsensä Suomensarjan karsintoihin voittamalla kaikki ottelunsa. Karsinnoissa Ankkurit voitti Parkanon Urheilijat ja Loimaan Palloilijat mutta hävisi Hämeenlinnan Paukulle. Ankkurit nousi Paukun kanssa Suomensarjaan, mutta se putosi takaisin Maakuntasarjaan heti seuraavan kauden jälkeen. Ankkurien kakkosjoukkue oli viettänyt koko kauden sarjan ensimmäisellä sijalla, mutta nouseminen Suomensarjaan ei ollut mahdollista, koska ykkösjoukkue pelasi ylemmässä sarjassa. Ankkurit tavoitteli nousua nuoremmalla joukkueella vuosina 1963 ja 1964, mutta se hävisi ensin Seinäjoen Maila-Jusseille ja sitten Kauhajoen Karhulle.Tolonen 1994, s. 193–201.
Ankkurien nousuvuoro koitti vuonna 1965. Joukkue selvisi runkosarjasta tappioitta ja eteni nousukarsintoihin, jotka pelattiin Alajärvellä. Nousukarsinnoissakin Ankkurit voitti kaikki vastustajansa, ja juoksuero kauden päätyttyä oli joukkueen hyväksi 233–53.
Vuonna 1967 Ankkureissa päätettiin, että sen edustusjoukkue halutaan mestaruussarjaan. Samalla poikajoukkueille toivottiin Suomenmestaruuksia. B-pojat voittivatkin SM-kultaa samana vuonna. Pelaajista Kalevi Luoma ja Pekka Peltomäki olivat pelanneet jo edustusjoukkueen kanssa edeltävänä kesänä. Heidän lisäkseen poikajoukkueista edustukseen olivat vakiintuneet Ahti Joensuu ja Kullervo Murto. Poikien menestys jatkui, vaikka osa pelaajista pelasi myös Suomensarjaa. Joukkue siirtyi A-poikien puolelle ja voitti SM-kultaa 1968 ja 1969. Myös nuoremmissa oli menestystä, ja sekä B- että C-pojat voittivat PM-hopeaa vuonna 1968.
Makua mestaruussarjasta Ankkurit mestaruussarjaannostanut kokoonpano. Ankkurien poikajoukkueiden menestys omissa sarjoissaan nosti seurassa odotuksia. Vuonna 1970 tavoitteeksi asetettiin nousu mestaruussarjaan. Ongelmana oli kuitenkin muiden seurojen kiinnostus Ankkureiden poikapelaajiin sekä nuorille vastaan tuleva asevelvollisuus. Pelaajia saatiin pysymään lupaamalla heille työpaikkoja. Varusmiespalveluksen puolella ongelmaksi nousi useamman pelaajan sijoittaminen Lappeenrantaan. Palveluspaikan vaihtajia haettiin lehti-ilmoituksella, ja lopulta pelaajia saatiin vaihdettua Hämeenlinnaan, josta heidän oli helpompi pelata joukkueessa. Vuoden 1970 joukkue koostuikin lähes kokonaan nuorista pelaajista. 1960-luvun pelaajista jäljellä olivat enää Tapani Tallbacka ja Kalle Pönttinen.Tolonen 1994, s. 209–210.
Nuori joukkue voitti useamman ottelun putkeen, mutta nousuhaaveet hiipuivat joukkueen hävittyä tärkeät ottelut Keljon Viestille sekä Ilmajoen Kisailijoille, joka lopulta voitti sarjan. Noin puolet joukkueen pelaajista matkustivat armeijasta otteluihin. Puolustusvoimien mestaruutta näille pelaajille ei myöskään tullut, vaikka suurin osa pelaajista oli samalla kasarmilla. pienoiskuva|vasen|Mestaruussarjaan noussut Ankkurien joukkue vuonna 1972. Ankkurien nousutoiveet menivät vuonna 1971 heti alkukauden jälkeen. Neljästä ensimmäisestä ottelusta Ankkurit hävisivät kolme. Joukkueen parhaimpiin pelaajiin kuulunut lukkari Kalevi Luoma siirtyi samaan aikaan Maila-Jusseihin. Sarjapaikan säilyttämisestä ei kuitenkaan ollut huolta. Seuraavana kautena joukkueen nousutoiveet olivat korkealla. Luoma palasi Maila-Jusseista Ankkureihin, ja lähtijöitä oli vain Markku Joensuu. Ankkurien ensimmäinen kova vastus tuli jo kauden toisessa pelissä, kun Ankkurit kohtasivat ensimmäisen kerran 21:een vuoteen virallisessa ottelussa Vimpelin Vedon. Ottelu oli tiukka, mutta Ankkurit sai voittojuoksut viimeisessä vuorossa ja päihitti Vedon 9–8. Myös tiukkoja otteluita pelattiin Sotkamon Jymyä ja Halsuan Toivoa vastaan, jotka kummatkin Ankkurit voitti viimeisillä vuoroilla. Ankkureiden ainut tappio tapahtui toiseksi viimeisellä kierroksella Vimpelin Vedolle suurin luvuin 14–1, mutta Ankkureiden nousu oli jo varma.Tolonen & Rapila 1983, s. 269–272. Ankkureiden joukkue oli hyvin nuori, sillä joukkueen vanhin pelaaja oli 25-vuotias Kalle Pönttinen ja nuorin 17-vuotias vaihtopelaaja Asko Mansikka-aho. Myös nuoremmassa sukupolvessa seura saavutti menestystä, kun D-pojat saivat SM-kultaa.Tolonen 1994, s. 211–212.
Mestaruussarjaan Ankkurit lähti melkein samalla kokoonpanolla kuin edeltävään kauteen. Maila-Jusseista hankittiin Raimo Rajala ja Vedolta Lauri Pippola. Ankkureiden ensimmäinen kausi mestaruussarjassa alkoi tappioilla Imatran Pallo-Veikkoja ja Puna-Mustia vastaan ja tasapelillä Haminan Palloilijoita vastaan. Ensimmäinen voitto tuli Oulun Lippoa vastaan, jonka jälkeen ottelut alkoivat sujumaan. Syksyllä pelit muuttuivat tappioiksi, ja Ankkurit sijoittui lopulta yhdeksänneksi. Ankkurit oli ainoa nousijajoukkue, joka säilyi sarjassa. Liitto–Lehdistö-ottelu pelattiin Alajärvellä, ja Ankkureista otteluun valittiin Lehdistön joukkueeseen Pekka Peltomäki ja Liiton joukkueeseen Kalevi Luoma.