Viipurin romantiikka on termi, jota on vuodesta 1959 käytetty tutkimuksessa lyhytaikaisesta kirjallisesta ja kulttuurisesta toiminnasta Venäjän Viipurin kuvernementin (vuosina 1802–1811 nimetty Suomen kuvernementiksi) koululaitoksen piirissä 1800-luvun taitteessa. Ilmiön juuret ovat saksalaisessa sivistysperinteessä ja varhaisessa kiinnostuksessa Suomen luontoon ja kansanrunouteen.
Käsite luotiin analogisesti Turun romantiikkan kanssa, johon Viipurin romantiikka liittyy sekä käsitteellisesti että osittain aatteellisesti. Käsitteen sisällöstä ja rajauksesta on keskusteltu tutkimuksessa.
Tausta thumb|Johann Gottfried Seume vaelsi jalkaisin Viipurin seudulla kesällä 1805 ja vertaili talonpoikien oloja ruotsalais-venäläisen rajan molemmin puolin. Varhainen merkki heräävästä kiinnostuksesta Suomen luontoa ja kansanluonnetta kohtaan oli kirjailija Johann Gottfried Seumen lyhyt vierailu Viipurin seudulla kesällä 1805, mutta se ei jäänyt ainoaksi. Kun saksasta tuli kuvernementin hallintokieli Katariina II:n aikana, kulttuurielämä sai yhä kosmopoliittisemman leiman ja tiiviit yhteydet itämerensaksalaiseen kulttuuripiiriin, ja Viipurin kymnaasi perustettiin vuonna 1805. Kuvernementin koululaitoksen piirissä kasvoi opettajien ja virkamiesten piiri, joka oli kiinnostunut Suomen historiasta ja kansanrunoudesta. Useat heistä olivat tutustuneet Henrik Gabriel Porthanin tutkimuksiin aiheesta.
Käsitteen tulkinnat
Viipurin romantiikan käsitteen loi Sven Hirn vuonna 1959. Alun perin ilmiötä pidettiin erillisenä ja eristettynä versona niistä aatevirtauksista, jotka leimasivat Saksaa 1800-luvun alussa, ilman havaittavaa suoraa yhteyttä samanaikaisiin oloihin Turussa.
Myöhempi tutkimus on antanut ilmiölle osin ristiriitaisia tulkintoja. Sitä on myös kuvattu ilmaukseksi samanlaisesta kansallisesta ja kulttuurisesta heräämisestä, joka runsaat vuosikymmen myöhemmin ja tunnetummin tuli esiin Turun romantiikassa.
Toiset tutkijat ovat menneet pidemmälle epäilyksissään ja kyseenalaistaneet, onko yhteinen nimitys kuten Viipurin romantiikka ylipäätään perusteltu runsaan kymmenen vuoden mittaiselle kirjalliselle toiminnalle. Tämän tulkinnan mukaan kyse on pikemminkin saksalaisen valistuksen ja rationalismin muunnelmasta, johon liittyy alueellispatrioottisia piirteitä, ja joka mannereurooppalaiseen verrattuna on myöhäinen ja pohjimmiltaan Napoleonin aikaa edeltävä aaterakennelma.
August Thiemen Finnland
Ilmiön laajin kirjallinen ilmaus oli runoelma Finnland (1808), jonka kirjoitti August Thieme (1780–1860)Tiedot Thiemen kuolinvuodesta vaihtelevat kirjallisuudessa. Useat lähteet mainitsevat vuoden 1860, kun taas Sven Hirn selostaa yksityiskohtaisesti Thiemen myöhempiä elinvuosia Saksassa ja mainitsee, että tämä kuoli Allstedtissa 1866 korkeassa iässä, saatuaan toisesta avioliitostaan tyttären vielä vuonna 1846., kuvernementin piirikoulujen tarkastaja. Runoelma käsittää lähes 600 säettä. Thieme oli muuttanut Suomeen opintojensa päätyttyä, ilmeisesti kirjailija J.G. von Herderin neuvosta.
Neljän aloitussäkeen jälkeen seuraa kymmenen pentametrijaksoa ja kymmenen heksametrijaksoa vuorotellen. Pentametrijaksot maalailevat Suomen kielteisiä puolia – pelottavaa, epävieraanvaraista luontoa ja likaista, alkeellista kansaa. Heksametrijaksot sittemmin kumoavat tai nyanssoivat saman kuvan ja nostavat esiin maan varat sekä väestön vieraanvaraisuuden ja lukutaidon. Paikallisväriksi Thieme käyttää yksittäisiä suomen kielen sanoja, muun muassa ”Mamura” (lakka) ja ”Koko” (juhannuskokko). Jo aikaisin runoelmassa mainitaan Väinämöinen visakoivuisine kanteleineen. Runoelman lopussa esiintyy valistusajan teemoja kuten kosmopolitismia ja hyvettä, mutta myös toive saksalais-suomalais-venäläisestä synteesistä, jota symboloivat saksalaisten myyttinen kantaisä Thuisko sekä personoidut hahmot Fennia ja Ruthenia.
Runoelman kaksijakoinen rakenne herätti paikallista kiistaa Viipurissa: arvostelijat kiinnittivät huomionsa yksipuolisesti kielteisiin pentametrijaksoihin ja katsoivat runoelman antavan väärän kuvan Suomesta, vaikka Thiemen omat sympatiat olivat maan puolella. Thieme näki sen vuoksi tarpeelliseksi kirjoittaa runoelmaa puolustavan kirjoituksen. Runoelman läpitunkevaa hyötynäkökulmaa on tutkimuksessa pidetty pikemminkin valistuksen kuin romantiikan piirteenä. Toisin kuin romantiikan kokonaisvaltainen luontokäsitys, Thieme ei näytä saaneen vaikutteita Schellingin luonnonfilosofiasta opiskellessaan Jenassa.
Muuta kirjallista ja julkaisutoimintaa
Viipurin kymnaasin vuosittaisiin painettuihin kouluohjelmiin sisältyi oppilaiden käännösten ohella myös itsenäisesti kirjoitettuja proosatekstejä. Yliopettaja Ludwig Purgold korosti nimenomaisesti kotimaisten aiheiden merkitystä, ja vuoden 1808 ohjelma sisälsi kolme tällaista tekstiä: Johan Stråhlmanin maantieteellisen kuvauksen Suomesta, Johan Löfbergin etnografisen kuvauksen suomalaisista jouluperinteistä sekä Friedrich Dälinin kuvauksen Kymijoen vesiputouksesta Mämmälässä.
Sama ohjelma sisälsi myös näytteen oppilaiden laatimasta suomi–saksa–venäjä-sanakirjasta. Sanakirja jäi valmistumatta, mutta Purgold oli sopinut August Thiemen kanssa, että tämä kirjoittaisi sille johdannon. Opettajista myös August Wilhelm Tappe julkaisi oman oppikirjansa, saksa–venäjä-kieliopin, vuonna 1810.
Finnland-runoelman lisäksi Thieme julkaisi useita muita Suomeen liittyviä teoksia. Pietarilaisessa aikakauslehdessä Ruthenia hän julkaisi 1808 tutkielman Mythologie der alten Finnen, joka sisälsi käännöksiä suomalaisista runoista. Vuonna 1810 seurasi kokoelma suomalaisia sananlaskuja alkukielellä ja saksannoksena sekä esseen Die Ableitung des Saimasees Saimaan synnystä. Saman vuosikerran Ruthenia sisälsi myös hänen näytelmänsä Peter der Erste bey Pultawa (”Pietari Suuri Poltavan luona”), joka tiettävästi kiellettiin ja takavarikoitiin sen jälkeen kun se oli esitetty Pietarissa.
Toinen paikallinen kirjailijahahmo oli teatterinjohtaja ja tilapäisrunoilija J.C. Evert, joka julkaisi 1816 runokokoelman Huldigungen (”Kunnianosoituksia”). Suurin osa kokoelmasta koostui isänmaallisista, Venäjälle ja Aleksanteri I:lle omistetuista kunnianosoitusrunoista, joita leimasi ajan sotainnostus Napoleonin voittamisen jälkeen, mutta se sisälsi myös aidosti romanttissävyisiä runoja otsikoilla kuten ”Abschied” (”Jäähyväiset”), ”Dämmerung” (”Hämärä”) ja ”Heimweh” (”Koti-ikävä”). Kokoelman tilaajia oli Turusta Moskovaan asti, enemmistö Pietarin, Viipurin, Tallinnan ja Riian porvaristosta. Viipurissa oli 1790-luvulta lähtien myös lukuseura, jolla oli lainakirjasto uudelle, pääosin saksankieliselle kirjallisuudelle, ja jonka perustajat ja jäsenet olivat suurelta osin kuvernementin ja kaupungin virassa olevia upseereita ja virkamiehiä.
Nicolay ja Monrepos
thumb|Näkymä Monrepos'n päärakennukseen 1830-luvulla. Piirin taustahahmo oli Ludwig Heinrich von Nicolay (syntynyt Strasbourgissa 1737), oppinut kirjailija ja hovimies. Hän toimi vuodesta 1769 Venäjän tulevan kruununperijaparin, Paavalin, hovissa, ensin suurruhtinaan opettajana ja sittemmin tämän sihteerinä ja taloudenhoitajana.
Paavalin noustessa valtaistuimelle 1796 Nicolay palkittiin runsailla kunnianosoituksilla ja lahjoilla, ja hänet nimitettiin keisarin kabinetin jäseneksi, lopulta salaneuvokseksi ja vuosina 1798–1803 Venäjän tiedeakatemian presidentiksi. Hän oli jo nuorena saavuttanut maineen kirjailijana, muun muassa faabeleillaan ja usein parodisilla ritariepoksillaan renessanssityyliin, ja käänsi useita niistä saksaksi sekä lisäksi Racinen, Molièren ja Carlo Goldonin näytelmiä. Vanhoilla päivillään hän kirjoitti myös itse, vuonna 1804, pitkän runoelman, jossa on suomalaisia ja viipurilaisia aiheita, Das Landgut Monrepos, joka julkaistiin Pietarissa 1806 kuvitteellisen puiston nähtävyyksien kierroksen muodossa ja sisälsi jaksoja Suomen luonnosta ja kansasta.
thumb|Suomen ensimmäisen Väinämöinen-patsaan loi kuvanveistäjä Gotthelf Borup Monrepos'n puistoon.
Württembergin prinssi Friedrich Wilhelm, Viipurin käskynhaltija ja Charlottenthalin kartanon omistaja, joutui keisarinnan epäsuosioon 1786 ja pyysi eroa seuraavana vuonna. Hänestä tuli myöhemmin Württembergin kuningas. Vuonna 1788 hän myi kartanonsa, jonka oli nimennyt uudelleen Monreposiksi, Nicolaylle. Nicolay suunnitteli puiston pääpiirteet, muun muassa lehmuskujan ja verkoston mutkittelevia englantilaisia käytäviä, ja rakennutti useita rakennuksia, muun muassa kiinalaisen paviljongin. Hän muutti pysyvästi Monrepos'hon 1803 kirjastoineen ja taidekokoelmineen ja kuoli siellä 1820.
Nicolayn poika Paul, diplomaatti Venäjän palveluksessa, otti Monrepos'n haltuunsa. Puisto sai 1831 Väinämöinen-patsaan, jonka loi tanskalainen kuvanveistäjä Gotthelf Borup. Siitä tuli Suomen ensimmäinen Väinämöinen-muistomerkki, ja se pystytettiin kaksi vuotta ennen kuin niin kutsuttu Vanha Kalevala julkaistiin Elias Lönnrotin toimesta. Patsaassa on selviä vaikutteita länsieurooppalaisesta ossianilaisesta romantiikasta. Se vaurioitui myöhemmin ja korvattiin 1873 Johannes Takanenin uudella patsaalla, joka puolestaan katosi 1940-luvulla. Uusi versio pystytettiin samalle paikalle kesällä 2007.
Nicolayn kirjasto, noin 9 000 nidettä pääasiassa 1700-luvun kirjallisuutta ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, siirrettiin 1915 Helsingin Kansalliskirjastoon, ja se on yksi hyvin harvoista säilyneistä venäläisistä 1700-luvun yksityiskirjastoista. Useat Monrepos'n taidekokoelmien sukumuotokuvista kuuluvat nykyisin Suomen kansallismuseon kokoelmiin, pienempi osa Eremitaasiin Pietarissa.
Identiteetti thumb|Useat viipurilaiset opiskelijat 1800-luvun alun saksalaisessa Göttingenissä ilmoittivat kansallisuudekseen ”viipurilainen” tai ”suomalainen”. Piirin jäsenet pitivät itseään juurtuneina kaakkois-Suomeen pikemmin kuin muuhun Venäjän keisarikuntaan, samoin kuin ruotsinkieliset tai suomalaissyntyiset säätyveljensä. 1800-luvun alussa neljä viidestä Göttingenin yliopistoon kirjautuneesta viipurilaisesta opiskelijasta ilmoitti kansallisuudekseen joko ”viipurilainen” tai ”suomalainen”. Vain yksi ilmoitti olevansa venäläinen. Kaikki viisi samanaikaista opiskelijaa Ruotsin Suomesta samassa yliopistossa pitivät sen sijaan itseään ruotsalaisina. Tästä paikallisesta kotitunteesta huolimatta monia kuvernementin varakkaita porvarispoikia veti silti Venäjälle käytännön syistä: Napoleonin sodat olivat katkaisseet tavanomaiset meriyhteydet Länsi-Eurooppaan, mikä teki upseerinurasta Venäjän armeijassa houkuttelevamman vaihtoehdon kuin kaupankäynnistä.
Perintö
Viipurin lääni sai, toisin kuin muu Suomi, varhaisen fennomaanisen liikkeen, joka levisi myös rahvaan keskuuteen ja oli selvästi kansanomaisempi ja yhteiskuntakriittisempi. Sen keskeinen hahmo oli Jaakko Juteini (1781–1855). Kun Juteini saapui Viipuriin 1813, useimmat piirin jäsenistä, muiden muassa August Thieme ja August Wilhelm Tappe, olivat jo lähteneet kaupungista. Kymnaasin ensimmäinen yliopettaja Ludwig Purgold jäi kuitenkin vielä vuodeksi, ja Ludwig Heinrich von Nicolay vietti vanhuudenpäiviään Monrepos'ssa. Valkjärven kirkkoherra Johan Stråhlman (1749–1840) vei omalla tavallaan piirin perinteitä eteenpäin julkaisemalla 1816 Pietarissa saksankielisen suomen kieliopin, Finnische Sprachlehre. Erään myöhemmän kielihistoriallisen tutkimuksen mukaan Stråhlman sai ratkaisevan sysäyksen kieliopin kirjoittamiseen juuri Viipurin kymnaasin opettajien keskuudessa vallinneesta kielenharrastuksesta.