pienois|Graffiti Portugalissa. Katolisen kirkon piirissä tapahtuva, etenkin lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö alkoi nousta julkiseen keskusteluun Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1900-luvun lopulla. Sittemmin tapauksia on tullut julkisuuteen kautta maailman. Valta-asemansa ja yhteiskunnallisen arvostuksensa suojissa jotkut papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen esimerkiksi uskonnonopetukseen osallistuvia lapsia tai messupalvelijoina toimivia alaikäisiä poikia. Kirkkoinstituutio puolestaan on usein suojellut omiaan: pappien toiminnasta tehdyt valitukset ja kantelut on jätetty huomiotta, tai hyväksikäyttöön syyllistynyt pappi on vaivihkaa siirretty toiseen seurakuntaan, missä hän on saattanut jatkaa toimintaansa. Väärinkäytösten uhriksi on joutunut lasten ja nuorten ohella myös naisia. Vuonna 2019 paavi Franciscus kertoi, että joissain sääntökunnissa nunnia oli pidetty seksiorjina. Nunnat tekivät sekä abortteja että synnyttivät lapsia, joiden isät eivät heitä tunnustaneet.Katolisen kirkon skandaali paisuu: Paavi myönsi, että papit hyväksikäyttivät nunnia ja pitivät heitä jopa seksiorjina Yle, 2019
Paavi Franciscus totesi vuonna 2014, että katolisen kirkon oman tutkimuksen perusteella 2 % katolisesta papistosta eli yksi viidestäkymmenestä on hyväksikäyttänyt alaikäistä seksuaalisesti. Kaikkiaan 414 000 papista se merkitsee noin 8000 henkilöä.
Katolinen kirkko on 2000-luvulla joutunut tunnustamaan lasten hyväksikäytön ja seksuaalisen ahdistelun todelliseksi ongelmaksi ja käsittelemään sitä myös julkisesti. Samalla se on muistuttanut, että lasten hyväksikäyttöä tapahtuu myös muiden kirkkojen ja uskontokuntien piirissä, kouluissa ja muissa laitoksissa ja että tilastollisesti suurin osa lasten hyväksikäyttöön syyllistyneistä on perheenjäseniä tai perheen lähipiiriä.
Taustoja ja syitä Hyväksikäyttötapausten yhteydessä on usein nostettu esiin katolisen kirkon pappien selibaatti, jonka on arveltu houkuttelevan alalle miehiä, joilla on ongelmia seksuaalisuutensa kanssa, ja ylipäätään estävän seksuaalisuuden ja sen ongelmien ymmärtämistä ja käsittelemistä. Katolisen kirkon piirissä toimivat uudistusliikkeet useissa maissa ovat puhuneet selibaatista luopumisen puolesta ja muistuttaneet, että pappien selibaatti ei ole kristinuskon alkuaikojen perintöä ja että katolisen kirkon piirissä nytkin toimii naimisissa olevia pappeja, esimerkiksi käännynnäisiä tai uniaattikirkkojen seurakuntapappeja. Selibaatista luopumisen ovat ottaneet esille monet korkeatkin kirkonmiehet, esimerkiksi Milanon entinen arkkipiispa, kardinaali Carlo Maria Martini. Vuonna 2010 aiheesta haastateltu Helsingin katolinen piispa Teemu Sippo totesi, että Suomen katolisessa kirkossa selibaatista luopumiseen ei ole tarvetta.
Katolisesta kirkosta eronnut saksalainen teologi ja psykoterapeutti Eugen Drewermann on katsonut hyväksikäyttötapausten johtuvan myös kirkon valtarakenteista. Kirkko, joka näkee itsensä Jumalan asettamana erehtymättömänä instituutiona, ohjaa sortavalla seksuaalimoraalillaan työntekijänsä väärinkäytöksiin ja tukahduttaa niiden kritiikin: kirkko ”suojelee itseään ihmisiltä ja ihmisiä vastaan”. Saksan hyväksikäyttötapausten uhreista ja syyllisistä 2010-luvulla julkaistun tutkimuksen tekijät arvelevat, että kirkon epäsymmetriset valtarakenteet ja systeemin suljettuus, samoin kuin ankara, rajoittava seksuaalimoraali sekä tiukka rippisalaisuus, ovat helpottaneet ja edistäneet seksuaalisia väärinkäytöksiä. Sekä lasten että naisten hyväksikäytön on nähty liittyvän naisia halveksiviin ja alistaviin ajatusmalleihin, ja tilanteen korjaamiseksi on esitetty, että naisten osuutta ja näkyvyyttä kirkossa tulisi lisätä.
Hyväksikäyttötapausten julkinen käsittely Yhdysvaltain katolisissa seurakunnissa hyväksikäyttötapauksia alkoi tulla julkisuuteen 1980-luvulla, ja National Catholic Reporter -lehti kirjoitti ongelmasta avoimesti ensi kerran vuonna 1985. Maailmanlaajuista huomiota sai erityisesti The Boston Globe -lehden vuonna 2002 paljastama tapaus (johon perustui vuonna 2015 valmistunut, Oscar-palkittu elokuva Spotlight): arkkipiispa Bernard Francis Law ja muut kirkon mahtimiehet olivat kymmenien vuosien ajan suojelleet pappi John Geoghania, joka oli syyllistynyt yli sadan lapsen hyväksikäyttöön. Geoghanista tehdyt valitukset ja kantelut eivät olleet johtaneet seuraamuksiin, vaan häntä oli siirretty seurakunnasta toiseen, ja kirkon omasta piiristä tulleet protestit oli vaiennettu. Arkkipiispa Law erosi virastaan joulukuussa 2002.
Irlannissa media alkoi nostaa esiin ja tutkia hyväksikäyttötapauksia sen jälkeen, kun 1990-luvulla uhrit alkoivat itse tuoda kokemuksiaan julkisuuteen ja vaatia kirkkoa vastuuseen. 2000-luvun alussa Irlannin katolisen kirkon teettämien raporttien mukaan ainakin 85 pappia oli syyllistynyt seksuaalirikoksiin alaikäisiä kohtaan. Näistä jotkut olivat joutuneet teoistaan maallisen oikeuden eteen; 26:ta poikaa hyväksikäyttänyt pappi Eugene Greene tuomittiin 12 vuodeksi vankeuteen. Asiasta nousi laaja kansainvälinen keskustelu marraskuussa 2009, kun hallituksen teettämä raportti osoitti kirkon johtajien salanneen laajalle levinnyttä katolilaispappien harjoittamaa lasten hyväksikäyttöä vuosina 1975–2004. Irlannin hyväksikäyttöön syyllistyneiden pappien uhrien lukumääräksi on ilmoitettu 14 500 henkeä.
Itävallassa ja Saksassa katolisen kirkon piirissä tapahtuneet seksuaaliset väärinkäytökset ovat – maallikkojen ja naisten aseman vahvistamisen, kirkon hierarkkisen rakenteen demokraattistamisen sekä selibaatin kritiikin ohella – olleet yksi keskeinen aihe maallikkojen ja teologien uudistusliikkeen Wir sind Kirche (’Me olemme kirkko’) toiminnassa. Koko liikkeen toiminnan yhtenä laukaisijana olivat vuonna 1995 Itävallan mediassa paljastetut lasten hyväksikäyttötapaukset, joista syytetty, tekojen tapahtuma-aikaan katolisen oppikoulun opettajana toiminut Hans Hermann Groër oli sittemmin noussut kardinaaliksi ja Wienin arkkipiispaksi. Groër joutui eroamaan, vaikka syytettä häntä vastaan ei koskaan nostettu. 2000-luvulla useiden eri puolilta paljastuneiden hyväksikäyttötapausten selvittely on jatkunut. Vuonna 2016 Itävallan hallitus ja katolinen kirkko parlamenttitalossa järjestetyssä juhlavassa tilaisuudessa pyysivät anteeksi hyväksikäytön ja väkivallan uhreilta.
Saksassa vuonna 2022 julkistettu, Münsterin hiippakunnan rahoittama tutkimus selvitteli alueellaan tapahtuneita hyväksikäyttötapauksia vuosina 1945–2020. Siinä todettiin, että alaikäisiä uhreja oli ainakin 610, näistä kolme neljäsosaa poikia, mutta että uhrien todellinen lukumäärä saattaisi olla jopa kymmenkertainen. Ranskassa vuonna 2021 julkaistun raportin mukaan reilun 70 viime vuoden aikana yli 216 000 alaikäistä on joutunut katolisen kirkon piirissä hyväksikäytön uhriksi. Tutkintakomissio syytti kirkkoa ankarasti piittaamattomuudesta uhreja kohtaan. Ranskan katolinen piispainkokous esitti julkisen anteeksipyyntönsä uhreille.
Kirkon reaktiot Katolinen kirkko on aina periaatteessa tuominnut pappien seksuaalirikokset ja määrännyt niistä rangaistuksia. Samalla kuitenkin hyväksikäyttötapauksia on haluttu käsitellä kirkon sisäisenä asiana, poissa julkisuuden ja maallisten viranomaisten ulottuvilta. Vatikaanin vuonna 1962 lähettämässä, paavi Johannes XXIII:n vahvistamassa kirjelmässä Crimen sollicitationis piispoja kehotettiin käsittelemään esimerkiksi ripin yhteydessä paljastuneita hyväksikäyttötapauksia ”suurimmalla ankaruudella” mutta myös pitämään ne ehdottoman salaisina. Hyväksikäytön uhreja ja todistajia uhattiin kirkon yhteydestä erottamisella, mikäli he eivät ilmoittaisi tapauksesta kuukauden kuluessa, mutta samalla heitä samoin kuin asian käsittelyyn osallistuneita pappeja vaadittiin pitämään asia ehdottomasti salassa kaikilta ulkopuolisilta. Kirjelmä itsekin oli niin salainen, että pitkään monet piispatkaan eivät tienneet sen olemassaolosta. Se paljastui vasta, kun kardinaali Joseph Ratzinger (myöhempi paavi Benedictus XVI) vuonna 2002 kirjoitti kaikille piispoille seksuaalisen hyväksikäytön ongelmista ja tässä yhteydessä viittasi kirjelmään. Vatikaani on myöhemmin huomauttanut, että Crimen sollicitationista, jonka tarkoitus oli myös suojella uhreja, on tulkittu väärin ja sen kumosi vuoden 1983 uusi kanoninen laki.
Kun kirkon piirissä sattuneet hyväksikäyttötapaukset alkoivat 1990-luvulla saada julkisuutta etenkin Yhdysvalloissa, Johannes Paavali II:n paavinistuin käsitteli pitkään asiaa joidenkin, lähinnä amerikkalaisten seurakuntien paikallistason ongelmana. Tilanne muuttui, kun tapauksia alkoi tulla julki myös Irlannista ja Britanniasta sekä muualta maailmasta, esimerkiksi Afrikasta, missä lähetystyössä toimivat nunnat olivat joutuneet hyväksikäytön uhriksi. Seksuaalinen hyväksikäyttö oli pakko tunnustaa koko katolista kirkkoa koskevaksi ongelmaksi, ja vuonna 2003 kirkko järjesti Roomassa aiheesta kansainvälisen symposiumin. Johannes Paavali II:n seuraaja Benedictus XVI julisti tekevänsä lopun lasten hyväksikäytöstä ja esitti virkakautensa aikana useita julkisia anteeksipyyntöjä esimerkiksi Irlannissa, Australiassa tai Kanadan alkuperäiskansojen parissa tapahtuneiden hyväksikäyttötapausten johdosta. Monet uhreja edustavat järjestöt eivät kuitenkaan pitäneet anteeksipyyntöjä riittävinä tai vakuuttavina.
Benedictuksen seuraajan Franciscuksen kerrotaan perineen edeltäjältään laatikollisen selvittämättömiä tapauksia ja ongelmia. Arvostelijoiden mukaan hän ei hyvästä tahdostaan huolimatta kyennyt käsittelemään hyväksikäytön ongelmia vakuuttavasti ja johdonmukaisesti. Vuonna 2025 valitun paavi Leo XIV:n tiedetään puolustaneen hyväksikäytön uhreja Etelä-Amerikassa ja yhdysvaltalaisen taustansakin takia olevan hyvin perillä kysymyksestä, ja häneltä on kerrottu odotettavan aiempaa tehokkaampaa puuttumista ongelmaan, vaikka myös häntä on jo syytetty passiivisuudesta joissakin tapauksissa.
Katolisen kirkon paikallinen hallinto on monesti suhtautunut epäilyihin seksuaalisesta hyväksikäytöstä tavalla, joka myöhemmin todettiin maallisen ja kirkkolain perusteella rikolliseksi. Salailu mahdollisti hyväksikäytön tapahtumisen jopa vuosikymmenten ajan. Jotkut piispat ovat siirtäneet seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäiltyjä pappeja seurakunnasta toiseen, eikä heitä ole saatettu oikeuden eteen vastaamaan syytteisiin. 2000-luvulla syytökset passiivisuudesta ulottuivat katolisen kirkon korkeimpaan johtoon asti, kun The New York Times kertoi paavi Benedictus XVI:n, tuolloin vielä kardinaalina Vatikaanin johtotehtävissä toimineen Joseph Ratzingerin vuonna 1996 jättäneen huomiotta Yhdysvalloista tulleet kantelut. Kuurojenkoulussa toimineen papin hyväksikäyttösyytösten tutkimukset oli keskeytetty, kun syytetty pappi kirjoitti Vatikaaniin ja kertoi katuvansa ja olevansa sairas.
Useissa tapauksissa kirkko on mieluummin maksanut uhreille rahallisia korvauksia kuin suostunut juttujen käsittelyyn oikeudessa. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä Dublinin arkkipiispa Connel lainasi rahaa papille, joka oli käyttänyt hyväkseen messupalvelija Andrew Maddenia. Raha käytettiin korvauksen maksamiseen, jotta Madden ei olisi ilmoittanut tapahtuneesta poliisille. Arkkipiispa kielsi lainanneensa rahaa nimenomaan tähän tarkoitukseen ja sanoi tarkoittaneensa lainan vain rahavaikeuksiin joutuneelle papille. Itävallassa koulupoikana hyväksikäytetyksi tullut Josef Hartmann sanoi vuonna 2011 lehtihaastattelussa tehneensä ”sopimuksen paholaisen kanssa” ottaessaan kirkolta 40 000 euron ”vaitiolorahan” ja luvatessaan kirjallisesti, että ei enää kertoisi kokemastaan julkisuudessa.