Kannaksen suurhyökkäys oli Neuvostoliiton puna-armeijan suorittama sotatoimi Karjalankannaksella Suomea vastaan jatkosodassa kesällä 1944. Huomattavan voimakkaalla hyökkäyksellään Neuvostoliitto pyrki nopeaan ratkaisuun Suomen osalta, jotta se voisi siirtää joukkoja etelämmäksi vetäytyviä saksalaisia vastaan.
Suomalaiset eivät osanneet odottaa suurhyökkäystä ja joutuivat vetäytymään Itä-Karjalasta, Etelä-Kannakselta ja Viipurista. Hyökkäys onnistuttiin kuitenkin torjumaan Tali-Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Tappiot olivat raskaat molemmille osapuolille. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat Moskovan välirauhana tunnetun aselevon pian suurhyökkäyksen jälkeen.
Tausta Adolf Hitlerin johtaman Saksan ja sen liittolaisten sotaonni oli vuonna 1944 selvästi kääntynyt: kesäkuun 1944 alussa liittoutuneet valtasivat Rooman ja nousivat Normandian rannikolle Ranskassa. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli luvannut Teheranin konferenssissa vuonna 1943 liittoutuneille, että maihinnousua tukisi puna-armeijan samanaikainen hyökkäys idästä. Suomessa yleisesti uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän ”kilpajuoksussa Berliiniin” mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, joten hyökkäystä ei odotettu Suomen rintamalle lähiaikoina. Jatkosota oli pitkään pysynyt asemasotavaiheessa.
Suomen tiedustelu oli pitkin kevättä havainnut merkkejä, jotka viittasivat kasvaneeseen aktiivisuuteen Leningradin alueella, mutta näitä tietoja ei osattu ottaa huomioon tai ei eri syistä haluttu tulkita oikein. Marsalkka Mannerheim toimi ja teki ratkaisunsa sen käsityksen mukaan, että välitöntä hyökkäysuhkaa ei ollut odotettavissa. Myöhemmän ajan historiantutkijoiden mukaan Itä-Karjala tulevien rauhanneuvotteluiden panttina oli muodostunut päähänpinttymäksi Mannerheimille. Kuuluisassa päiväkäskyssään kesällä 1941 hän oli korostanut Itä-Karjalan merkitystä sodan tavoitteita linjatessaan, eikä tämän tekijän psykologista vaikutusta voi olla ottamatta huomioon. Itä-Karjalan valtausta oli myös perusteltu sen mahdollistamien lyhyempien puolustuslinjojen tuomalla edulla, joten niistä luopuminen taisteluitta koettiin raskaaksi. Joukkojen siirto Kannakselle sen puolustuksen vahvistamiseksi olisi käytännössä merkinnyt vetäytymistä Itä-Karjalasta ja sen vapaaehtoista luovuttamista neuvostoliittolaisille.
Joukkojen keskitykset Suomen sotavoimien pääosat oli sijoitettu kauas Itä-Karjalaan Aunukseen. Karjalan kannakselle sijoitettujen joukkojen määrä oli noin 75 000 miestä. Länsi-Kannaksella oli kaksi IV armeijakuntaan kuulunutta divisioonaa, Itä-Kannaksella III armeijakunnan divisioona ja prikaati.Seppälä 1994, s. 206 Vertailun vuoksi talvisodassa Kannakselle sijoitettujen suomalaisjoukkojen määrä oli 200 000 miestä. Linnoitustöissä asemasotavaiheen aikana oli panostettu Aunuksessa Pisi–Saarimäki–Sammatus-linjaan ja Maaselän kannaksella Karhumäki–Liistepohja-linjaan. Sen sijaan työt Kannakselle suunnitelluilla linjoilla olivat vasta alussa. Taistelujen alkaessa suomalaisilla oli asemissa Kannaksella Laatokalta lukien 19. prikaati, 15. divisioona, 2. divisioona ja 10. divisioona. Reservinä olivat 3. divisioona ja 18. divisioona sekä Ratsuväkiprikaati Vammelsuu–Taipale-asemassa ja Panssaridivisioona lähellä Viipuria.
Stalin kuitenkin yllätti länsiliittoutuneet ja etenkin Suomen ratkaisullaan. Suurhyökkäystä oli valmisteltu pitkään ja huolellisesti. Tarkoitusta varten Neuvostoliiton pääesikunta (Stavka) oli osoittanut Leningradin rintaman käyttöön 450 000 miestä, 10 000 tykkiä ja kranaatinheitintä ja 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Joukkoja oli runsaasti ja niitä oli harjoitettu tulevan taistelumaaston kaltaisilla alueilla etukäteen. Neuvostoliitolle oli Leningradin vapauttamisella suuri psykologinen merkitys. Murskaamalla Suomen armeijan venäläiset saisivat yhteyden pohjoiseen, Suomenlahden laivastonsa käyttöön ja selustansa Itä-Karjalassa turvattua.
Päämajalle hyökkäys tuli yllätyksenä, sillä se oli 3. kesäkuuta kotiuttanut eräitä ikäluokkia ja antanut lomien jatkua. Tykistön vetotraktoreita ja hevosia oli sijoitettu taaemmas linnoitus- ja maataloustöihin hyökkäyksen alkaessa. Sen alettua vetäytyviltä joukoilta jäi viholliselle muun muassa 50 uutta panssarintorjuntatykkiä.
Hyökkäys pienoiskuva|Nopeasti murtuneiden pää- ja VT-linjojen sekä VKT-linjan sijainti kartalla. Luoteessa olevaa Salpa-linjaa ei koskaan käytetty.
Pääaseman murtuminen 10. kesäkuuta 1944
Puna-armeijan hyökkäyksen painopistesuunnan 6,7 kilometrin pituiselle Valkeasaaren lohkolle oli varattu kolmedivisioonainen kaartinarmeijakunta, jolla oli tukenaan muun muassa kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Murtoalueen taistelua oli valmistautunut tukemaan 1 208 yli 75 millimetrin tykkiä tai kranaatinheitintä. Rintamakilometriä kohden tämä teki siis yli 200 tykkikaliiperista asetta.
Valkeasaaren lohkoa puolusti suomalaisten kolmepataljoonainen Jalkaväkirykmentti 1 (JR 1). Lohkolla oli siten puna-armeijalla 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa suomalaisten kolmea pataljoonaa vastaan. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia.
Puna-armeija aloitti 9. kesäkuuta 1944 tykistöllä ja ilmavoimilla suomalaisten asemien tuhoamisen, mikä tuli alueelle sijoitetulle suomalaiselle 10. divisioonalle järkytyksenä ja se joutui sitomaan reservinsäkin heti taisteluun. Ensimmäisen viiden minuutin aikana IV armeijakunnan alueelle ammuttiin 17 000 kranaattia, minkä jälkeen tykkituli jatkui koko päivän. Samanaikaisesti puna-armeijan lentokoneet pommittivat suomalaisten puolustusasemia ja selustaa. Ne tekivät päivän kuluessa yli tuhat hyökkäystä. Iltapäivällä tulivat ensimmäiset jalkaväkirynnäköt. Puna-armeijan maavoimien joukot pääsivät aikoin pureutumaan suomalaisten asemiin. Päämaja ei edelleenkään olettanut suurhyökkäyksen alkaneen.
Seuraavana päivänä, eli 10. kesäkuuta, alkoi kello viideltä aamulla 135 minuuttia kestänyt tulivalmistelu, johon otti osaa 3 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Se oli siihen asti voimakkain tulivalmistelu suomalaisten asemia vastaan Suomenlahden ja Valkeasaaren välillä. Tulivalmistelu alkoi etulinjasta, siirtyi selustaan ja palasi taas etulinjaan. Suomalaisten asemat jauhautuivat miltei olemattomiin, suomalaisten tappiot olivat suuret ja eloon jääneet joukot joutuivat pakokauhun valtaan. Tulivalmistelun jälkeen puna-armeijan ylivoimaiset joukot vyöryivät suomalaisten puolustusasemiin panssarivaunujen tukemina ja löivät nopeasti asemiin jääneet JR 1:n miehet. Puna-armeijan joukot pääsivät läpi sieltä, missä maasto oli aukeaa ja missä panssarivaunut kulkivat parhaiten. JR 1:tä vastaan oli hyökännyt 18 kaartin pataljoonaa tukenaan kaksi panssarirykmenttiä, kaksi rynnäkkötykkirykmenttiä ja yli 1200 tykkiä. Neuvostoliiton kaartin armeijakunta eteni päivän kuluessa 15 kilometriä ja pysähtyi oma-aloitteisesti Joutselässä. Sota-arkiston kaatuneiden tietokannan mukaan Valkeasaaressa kaatui 9.–14. kesäkuuta 163 suomalaista sotilasta.http://kronos.narc.fi/menehtyneet/ Seppälä 1994, s. 207–208.
pienoiskuva|oikea|Muistomerkki Valkeasaaressa
VT-linjan murtuminen 14. kesäkuuta 1944
Päämajalle kävi pian selväksi, että kyseessä on suurhyökkäys. Menetettyjen asemien takaisin saamisesta ei ollut toivoakaan. Suomalaisilla joukoilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä Vammelsuu–Taipale-linjalle. Suomalaisten pääjoukot olivat Kivennavan suunnalla, joten vihollinen suuntasi hyökkäyksen toisaalle, heikommin miehitettyyn Kuuterselkään. Siellä Suomella oli ainoastaan käytettävissään 3. divisioona 30 kilometriä leveällä alueella.
VT-linja murtui Kuuterselässä jo ensiyrittämällä 14. kesäkuuta. Tykistövalmistelu oli samaa luokkaa kuin viisi päivää aiemmin pääasemaa murrettaessa. Jääkäriprikaatin vastahyökkäys iltayöllä 14. kesäkuuta menestyi aluksi hyvin, mutta lopulta se tyrehtyi voimien puutteeseen ja venäläisten murtautuessa VT-linjan läpi Kuuterselästä länteen Sahakylän–Mustanmäen alueelle ja Vammeljärvelle.
Siiranmäen taistelu
pienoiskuva|oikea|Muistomerkki Siiranmäellä Neuvostoliitto tiesi Siiranmäen olevan Kuuterselän ohella suomalaisten linjan heikko kohta. Puna-armeija tekikin kolmella divisioonalla läpimurtoyrityksiä Siiranmäessä neljän päivän ajan. Everstiluutnantti Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7 painoi ne vastahyökkäyksillään takaisin kerta toisensa jälkeen.
VKT-linjalla Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Lennart Oeschin 15. kesäkuuta Kannaksen puolustuksen johtoon ja samalla määräsi joukot viivyttäen vetäytymään Viipuri–Kuparsaari–Taipale-linjalle. Pääosa joukoista onnistuttiinkin vetämään tälle linjalle ja venäläisten aikeet tuhota suomalaisten joukot kokonaan Kannaksella epäonnistuivat alkumenestyksestä huolimatta.
Vetäytymällä VKT-linjalle suomalaiset voittivat aikaa apuvoimien saamiseksi. Mannerheim määräsi neljä divisioonaa ja yhden prikaatin siirrettäväksi Itä-Karjalasta Kannakselle. Samalla tämä merkitsi luopumista taisteluitta Itä-Karjalasta. Aunuksessa olleet suomalaisjoukot saivat käskyn vetäytyä 16. kesäkuuta, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksensä Itä-Karjalassa. Lähestyttäessä VKT-linjaa venäläisten hyökkäys hidastui, maasto ei mahdollistanut panssarivaunujen yhtä tehokasta käyttöä kuin hyökkäyksen alussa. Vaikka joukot oli saatu ryhmitettyä 20. kesäkuuta mennessä VKT-linjalle, alku ei ollut lupaava. Viipurin taistelussa kaupunki menetettiin heti puna-armeijan ensimmäisellä yrityksellä, kun Viipuria puolustaneen prikaatin miesten hermot pettivät ja pakokauhu otti joukoista vallan. Sotilaallisesti Viipuri ei ollut merkittävä, mutta symbolisesti sen menettäminen oli raskas isku. Toisaalta Neuvostoliitolle se oli merkittävä voitto, tämän johdosta Moskovassa ammuttiin kunnialaukauksia.
Torjuntavoitto
pienoiskuva|300px|Panssaritorjunnassa käytettyjä panssarinyrkkejä tuliasemassa. Puna-armeija sai 21. kesäkuuta käskyn ylijohdolta hyökkäyksen jatkamisesta, tavoitteena Lappeenrannan–Imatran tasa.Seppälä 1994, s. 211. Tämän jälkeen olisi saavutettava Kotkan–Kouvolan tasa. Seuraavana päivänä neljä armeijakuntaa aloitti hyökkäyksen Viipurin itäpuolelta, jossa käytiin suomalaisten torjuntavoitoksi muodostuneet Talin–Ihantalan taistelut, niin sanottu Ihantalan ihme. Puna-armeijan rintamakomentajat pyysivät vahvistuksia, mutta ylijohto katsoi joukkojen riittävän viitaten alkuvaiheen menestykseen. Samaan aikaan virtasi suomalaisille vahvistuksia Itä-Karjalasta. Kolmen päivän taisteluissa suomalaiset saivat asemansa pidettyä 11 suomalaisen ja yhden saksalaisen divisioonan, neljän prikaatin ja rynnäkkötykkiprikaatin voimin. Käytössä oli myös yhteensä 57 patteriston tulivoima, mikä on Suomen oloissa ennenkokematonta. Suomalainen tykistö ampui viikon aikana Ihantalan alueella yhteensä 56 000 laukausta, toisaalta puna-armeijan tykistö ampui arviolta 87 000 laukausta. Puna-armeijan läpimurtoyritys epäonnistui.
Venäläisten hyökkäyksen päätavoitteen jäätyä suomalaisten joukkojen kovan vastuksen vuoksi saavuttamatta sen toiminta muuttui haparoivaksi. Hyökkäyksen jatkamiseen olisi tarvittu runsaasti lisävoimia ja aikaa. Tähän ei venäläisillä enää ollut mahdollisuuksia sillä se oli aloittanut suurhyökkäyksen 22. kesäkuuta Valko-Venäjällä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan on myös selvinnyt, että jo ennen Talin–Ihantalan taistelun alkamista olivat puna-armeijan Kannaksen yksiköt menettäneet hyökkäysvoimastaan jo noin puolet.
Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä Viron rintamalla 24. heinäkuuta. Heinäkuussa 1944 venäläiset alkoivat siirtää joukkojaan itärintamalle ja hyökkäys Kannaksella keskeytettiin.
Miestappiot