Aleksei Nikolajevitš Romanov (); (12. elokuuta (J: 30. heinäkuuta) 1904 Ala-datša, Aleksandrian puisto, Pietarhovin palatsialue, Venäjän keisarikunta – 17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä) oli viimeinen Venäjän keisarikunnan kruununperijä eli tsesarevitš.
Hän oli keisari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan nuorin lapsi ja ainoa poika. Hänet murhattiin yhdessä perheensä kanssa niin sanotun Ipatjevin talon kellarissa yöllä 17. heinäkuuta 1918.
vasen|pienoiskuva|200x200px|Kruununperijä Aleksei alle puolivuotiaana 1904.
Suku
Aleksei oli perheensä nuorin lapsi ja ainoa poika. Hänellä oli neljä vanhempaa sisarta: Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia. Hänen isänsä oli Venäjän viimeinen keisari Nikolai II ja äitinsä keisarinna Aleksandra Fjodorovna. Alekseista oli tarkoitus tulla isänsä seuraaja. Aleksein pikkuserkkuja olivat Yrjö VI ja Edvard VIII Ison-Britannian kuningasperheestä. Hänen pikkuserkkunsa oli myös Englannin prinssi Philip, joka oli Aleksein tädin Viktoria von Hessen-Darmstadtin tyttärenpoika.
Kruununperijä
Keisarillisen Aleksanterin yliopiston (nykyinen Helsingin yliopisto) kanslerinvirka oli vuodesta 1816 varattu Venäjän kruununperilliselle ja Aleksein synnyttyä vuonna 1904 yliopisto odotti että hänet nimitettäisiin virkaan. Keisari Nikolai ei kuitenkaan enää halunnut suoda suomalaisille sellaista kunnianosoitusta.Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 816, 846. Otava, Helsinki 1989.
Aleksei eli lyhyen elämän keisarillisessa hovissa sairastaen hemofiliaa eli verenvuototauti B:tä. Sairaus havaittiin heti syntymän jälkeen kun napanuoran katkaisu aiheutti päiviä kestäneen verenvuodon, joka ei tyrehtynyt ja poikavauva menetti lähes 80 % koko verivolyymistaan. Hänen tautikohtauksiaan vuodesta 1906 lähtien kuitenkin usein hillitsi mystikko Grigori Rasputin, joka tällä tavoin sai vaikutusvaltaa keisariin ja keisarinnaan. Tauti pidettiin salassa vuoteen 1912 saakka. Uusimman tutkimuksen mukaan myös nuorin sisar Anastasia oli taudin oireeton kantaja.
Herkän terveytensä vuoksi Aleksei aloitti elämänsä melko hemmoteltuna lapsena. Hänen ylimmäinen lapsenhoitajansa, Marie Vetšniakova, hieman ylitunteellinen nainen, teki virheen antamalla myötä lapsen jokaiselle oikulle. On helppo ymmärtää, miksi tämä teki niin, sillä ei voida kuvitella mitään sydäntäsärkevämpää kuin pienen pojan voihkinta ja itku hänen toistuvien sairauksiensa aikana. Jos hän löi päänsä tai osui kädellään tai jalallaan tuoliin tai pöytään, tavallisesti seurauksena oli hirvittävä sininen turvotus, joka viittasi ihonalaiseen verenvuotoon, joka oli pelottavan kivulias ja usein kesti päiviä tai jopa viikkoja.
Kolmivuotiaana Aleksei sai sisäisen verenvuodon kaaduttuaan leikeissään ja loukattuaan jalkansa Aleksanterin palatsin puistossa 1907. Grigori Rasputin kutsuttiin paikalle ja jalan turvotus alkoi laskea. Hänelle määrättiin viisivuotiaasta lähtien kaksi merimiestä kaitsijoiksi, jotka huolehtivat siitä, ettei Aleksei satuttanut itseään. Häneltä jouduttiin kieltämään pyöräily, ratsastus ja tennis. Pojan sairaus tuli saksalaisten sukulaisten tietoon kun Saksan keisari Vilhelm II oli vierailulla. Aleksei oli juuri ennen Kaiserin tuloa kaatunut ja loukannut päänsä ja hänen otsassaan oli suuri mustelma. Keisari Vilhelm tiesi hyvin mistä oli kyse, koska hänen veljensä prinssi Heinrichin pojat kärsivät samasta sairaudesta.
vasen|pienoiskuva|Aleksei merimies-lapsenhoitajansa Andrei Derevenkon kanssa keisarillisella Štandart-jahdilla kesäkuussa 1908.
Viisivuotiaana Aleksei määrättiin merimies Andrei Derevenkon huostaan, joka pysyi pitkään hänen uskollisena avustajanaan ja seuralaisenaan. Vaikka Derevenko oli omistautunut pojalle, ei hemmotellut tätä kuten hänen lapsenhoitajansa olivat tehneet, ja mies oli niin kärsivällinen ja kekseliäs, että teki usein ihmeitä lapsen tuskien lievittämisessä. Aleksein kasvaessa hänen vanhempansa selittivät hänelle huolellisesti hänen sairautensa luonteen ja painottivat hänelle kaatumisten ja iskujen välttämisen tärkeyttä. Mutta Aleksei oli aktiivinen lapsi, joka rakasti urheilua ja ulkoleikkejä, ja hänen oli lähes mahdotonta välttää juuri niitä asioita, jotka aiheuttivat hänelle kärsimystä. ”Enkö minä saisi polkupyörää?”, hän aneli äidiltään. ”Aleksei, tiedäthän ettet saa.” ”Enkö minä saisi pelata tennistä?” ”Rakas, tiedäthän, ettet saa.” Usein näitä luonnollisen leikkihalun ankaria kieltämisiä seurasi kyynelten purskahdus, kun lapsi huudahti: ”Miksi muilla pojilla voi olla kaikki ja minulla ei mitään?”
Lasten elämä oli melko yksitoikkoista. Aamiainen oli kello 9.00, lounas oli kello 13.00 tai sunnuntaisin kello 12.30. Teetä tarjoiltiin kello 17.00 ja päivällinen kello 20.00, ruoka oli melko yksinkertaista ja vaatimatonta. Iltaisin lapset ratkaisivat toistensa esittämiä kuva-arvoituksia, järjestelivät kuva-albumeitaan, tekivät palapelejä sekä kirjontaa, isänsä lukiessa heille ääneen. Varhain aamulla oli tapana ottaa kylmä kylpy ja kun lapset tulivat vanhemmiksi, illalla myös lämmin kylpy. Alekseilla oli Aleksanterin palatsin toisesssa kerroksessa oma makuuhuone, jossa yksi seinä oli peitetty ikoneilla, sisarten kanssa yhteinen leikkihuone sekä oma kouluhuone, jossa hän opiskeli kotiopettajiensa Pierre Gilliardin ja Sidney Gibbesin johdolla.
Nuorimmilla lapsilla Alekseilla ja Anastasialla oli läheinen suhde keskenään, he näyttivät kommunikoivan sanattomasti jonkinlaisen kuudennen aistin avulla. Anastasia juoksi aina veljensä huoneisiin viihdyttääkseen tätä kepposillaan – tai varastaakseen ruokaa tämän buffet-pöydästä.
Odotettu päivä oli sunnuntai, jolloin lasten täti suuriruhtinatar Olga Aleksandrovna otti heidät vastaan talossaan lastenkutsuille, jossa on myös tanssia. Kesälomat Suomessa olivat koko perheen rakastamia: kesäkuussa vietettiin pari viikkoa keisarillisella huvijahti Standartilla lähinnä purjehtien Koivistolla sekä viettäen rannoilla piknikkejä, tehden kävelyretkiä ja pelaten tennistä vartavasten Virolahdelle rakennetulla kentällä. Loput kesästä vietettiin Ala-datšassa Pietarhovin palatsialueella sekä Livadijan palatsissa Krimillä, jossa vierailtiin syksyllä 1911 ja 1913 sekä keväällä 1912 ja 1914, usein monen kuukauden ajan kerrallaan.
pienoiskuva|Aleksei perheensä kanssa Rostovissa toukokuussa 1913. Kasakka kantaa 9-vuotiasta Alekseita sylissään.
Lokakuussa 1912 Aleksei sai erityisen pahan reisiverenvuodon aiemmasta nivusruhjeesta hypättyään viikkoa aiemmin varomattomasti veneeseen ja loukattuaan itsensä hankaimiin. Perhe oli Puolassa Białowieżan metsässä sijaitsevassa Skernevizin metsästyslinnassa vuotuisella metsästysmatkallaan. Kun Aleksein tila alkoi parantua, hänet siirrettiin kreivi Velepolskyn Spalan kartanoon lähelle Varsovaa, koska hän oli edelleen liian heikko siirrettäväksi takaisin kotiin Aleksanterin palatsiin. Hän pystyi hiljalleen kävelemään. Vamma paheni hänen ollessaan vaunuajelulla, valtavat tuskat selässä ja vatsassa alkoivat yhtäkkiä. Kuume nousi korkeaksi, hänellä oli sisäinen verenvuoto mahassa, joka uhkasi puhjeta paiseena ja hänen tilansa oli yli viikon niin vakava, että hän sai 8. lokakuuta viimeisen voitelun ja 10. lokakuuta lehdissä julkaistiin jo tiedote 8-vuotiasta kruununperijää uhkaavasta kuolemasta. Kun viimeinen hetki näytti koittaneen, keisarinna pyysi sähköttämään Rasputinille, joka vastasi nopeasti: ”Pikkuinen ei kuole. Älkää antako lääkäreiden koskea häneen liikaa.” Pari päivää myöhemmin Aleksei alkoi toipua.
Tämän jälkeen kasakka kantoi häntä ainakin vielä toukokuussa 1913 sylissään hänen väärään asentoon vioittuneen jalkansa vuoksi, johon hän sai fysioterapiaa yli vuoden ajan. Vankeusaikanaan Tobolskissa huhtikuussa 1918 hän sai myös vakavan verenvuodon lasketeltuaan alas portaita kelkalla keittiöpojan kanssa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana hän asui pitkiä aikoja isänsä kanssa armeijan päämajassa Mogilevissa ja tarkkaili sotilaselämää. Alekseista tuli yksi ensimmäisistä partiolaisista Venäjällä. Hän piti myös balalaikan soittamisesta. Aleksei, kuten kaikki Romanov-suvun miehet, varttui pukeutuneena merimiesunivormuihin ja leikkien sota-leikkejä taaperosta asti. Hänen isänsä alkoi valmistaa häntä tulevaan rooliinsa keisarina ottamalla Aleksein mukaan pitkiin kokouksiin hallituksen ministerien kanssa.
pienoiskuva|Aleksei ja ranskanopettaja Pierre Gilliard 1914.
Ensimmäisen maailmansodan aikana Aleksei matkusti isänsä luo pääesikuntaan eli stavkaan, kun isästä tuli Venäjän armeijan ylipäällikkö vuonna 1915. Aleksei näytti pitävän sotilaselämästä kovasti ja hänestä tuli hyvin leikkisä ja energinen. Eräässä isänsä kirjeissä Aleksein äidille tämä kertoi: ”[Minä] tulin puutarhasta hihat ja saappaat märkinä, kun Aleksei ruiskutti päällemme vettä suihkulähteellä. Se on hänen suosikkileikkinsä [...] josta aiheutui valtavia naurunpuuskia. Pidän häntä silmällä nähdäkseni, etteivät asiat mene liian pitkälle.” Aleksei söi jopa sotilaiden yksinkertaista mustaa leipää ja kieltäytyi, kun hänelle tarjottiin ateriaa, jota hän söisi palatsissaan, sanoen: ”Se ei ole sitä, mitä sotilaat syövät.” Joulukuussa 1915 Grigori Rasputin kutsuttiin Aleksein luokse, kun 11-vuotias poika törmäsi vahingossa junan ikkunaa vasten ja hänen nenänsä alkoi vuotaa verta.
pienois|Aleksei Nikolajevitš Romanov spanielinsa Joyn kanssa n. 1916. Koira selvisi Ipatjevin talon verilöylystä ja sai uuden kodin Windsorin linnassa.
Vuonna 1916 hänelle annettiin korpraalin arvonimi, josta hän oli erittäin ylpeä. Aleksein suosikkeja olivat Belgian, Ison-Britannian, Ranskan, Japanin, Italian ja Serbian sotilaat, ja he hyväksyivät hänet maskotikseen. Brittiarmeijan kenraalimajuri John Hanbury-Williams, josta Aleksei piti, kirjoitti: ”Ajan myötä ja ujouden laantuessa hän kohteli meitä kuin vanhoja ystäviä ja [...] ja hänellä oli aina hauskaa kanssamme. Minun kanssani se oli aina varmistaa, että jokainen takkini nappi oli kunnolla kiinni, mikä sai minut luonnollisesti pitämään huolen siitä, että yksi tai kaksi nappia oli auki, jolloin hänellä oli tapana pysähtyä heti ja kertoa minulle, että olen ’taas epäsiisti’ samalla huokaisten, etten kiinnitä huomiota näihin yksityiskohtiin, ja pysähtyi napittamaan takkini huolellisesti.”
Vallankumous pienoiskuva|200x200px|Aleksei ja isä Nikolai sahaavat polttopuita vankeusaikanaan Tobolskissa talvella 1917. Helmikuun vallankumouksen jälkeen Nikolai II luopui duuman vaatimuksesta maaliskuussa 1917 kruunusta ja aikoi aluksi tehdä Alekseista perijänsä ja nuoremmasta veljestään suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšista tämän sijaishallitsijan, mutta totesi pojan olevan siihen terveydeltään liian hauras. Venäjän väliaikainen hallitus asetti maaliskuussa 1917 Aleksein ja hänen perheensä kotiarestiin Aleksanterin palatsiin — josta suurin osa hovin virkailijoista ja palvelijoista oli jo paennut — jossa he saivat elää täysin normaalisti ja esimerkiksi tehdä puutarhassa töitä kasvimaalla, mutta heitä vartioitiin eivätkä he saaneet poistua alueelta. Sieltä heidät siirrettiin lemmikkikoirineen ja 39 henkeä käsittäneessä seurueessa pääministeri Aleksandr Kerenskin käskystä elokuussa 1917 Länsi-Siperiaan Tobolskiin entiseen kuvernöörin vaatimattomaan taloon, jossa he elivät suhteellisen mukavasti tammikuuhun 1918 asti ja saivat jopa kävellä sunnuntaisin kirkkoon. Kartanon puutarhaan suljettuina Romanovit viettivät aikaa pelaamalla dominoa ja beziquea, tarkkailemalla uteliaita ohikulkijoita ja kirjoittamalla kirjeitä.
Lokakuun vallankumouksessa 1917 valtaan noussut bolševikki-hallitus alkoi maaliskuussa 1918 rajoittaa perheen elämään kieltämällä kahvin ja voin sekä lähettämällä pois 12 palvelijaa kuten ranskanopettaja Pierre Gilliardin, englanninopettaja Charles Sydney Gibbesin, ylimmän kamarirouva Sophie von Buxhoevedenin, lastenhoitaja Alexandra Teglevan ja sisäkkö Anna Utkinan. Myös ulkoilua rajoitettiin.