Libanon

Libanonin tasavalta () eli Libanon () on noin 5,4 miljoonan asukkaan valtio Lähi-idässä Välimeren rannalla. Sen rajanaapureina ovat idässä ja pohjoisessa Syyria ja etelässä Israel.

Maan pääkaupunki Beirut sijaitsee Välimeren rannalla, ja siellä on noin 1,8 miljoonaa asukasta.

Sijaintinsa vuoksi maa on joutunut vedetyksi Lähi-idän levottomuuksiin, jotka seurasivat Israelin perustamista. Libanonista tuli poliittisen ja sosiaalisen sekasorron yleismaailmallinen symboli ensin vuosien 1975–1990 sisällissodan johdostaSalibi 1988, s. 1 ja sen jälkeen Israelia vastaan toimivien palestinalaisten ja šiilaisen Hizbollahin tukikohtana.

Maan ilmasto ja ruokakulttuuri ovat tyypillisiä Välimeren alueelle. Talous on palveluorientoitunutta, tärkeitä alueita ovat matkailu ja pankkipalvelut. Maan lipussa ja vaakunassa kuvattu libanoninsetri on käynyt harvinaiseksi, mutta muita metsiä riittää Libanonin vuorilla edelleen.

Maantiede

pienoiskuva|vasen|Libanonin kartta

Libanon on melko pieni maa (10 400 neliökilometriä). Se on keskimäärin 56 kilometriä leveä, leveimmillään keskeltä 88 kilometriä, ja kapenee siitä etelään ja aivan pohjoiseen. Sillä on rantaviivaa 210 kilometriä sekä maarajaa Syyrian kanssa 375 kilometriä ja Israelin kanssa 79 kilometriä.

Pääosan Libanonista muodostavat Libanoninvuoret, joiden korkein huippu Qurnat al-Sawda kohoaa 3 083 metrin korkeuteen. Vuorten takana Välimereltä katsottuna on hedelmällinen Bekaanlaakso ja sen takana Syyrian rajalla Anti-Libanonin vuoristo, jonka korkein huippu Talaal Musa kohoaa yli 2 600 metrin korkeuteen. Bekaanlaakso on pääasiassa noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Litanijoki virtaa Bekaanlaaksosta etelään, kääntyy lähellä Golania länteen ja erottaa siellä Ylä-Galilean Libanonvuorista. Pohjoisrajan Syyrian kanssa muodostaa Nahr al-Kabir -joki.

Suurimmat kaupungit ovat pääasiassa Välimeren rannalla, Bekaanlaaksossa ja maan pohjoisosissa. Rannikkotasanko on hyvin kapea. Tripolin kohdalla tasanko on 6,5 kilometrin levyinen; lähellä Juniyahissa 1,5 kilometriä leveän rannikkotasangon jälkeen maasto kohoaa 750 metriin 6,5 kilometrin matkalla merenrannasta.

Libanonissa vallitsee välimerenilmasto, johon kuuluvat pitkä kuuma ja kuiva kesä ja viileä, sateinen talvi. Rannikolla kesät ovat kuumia ja kosteita mutta sateettomia. Kaste on runsasta ja tärkeää maanviljelykselle. Libanonvuoret suojaavat Bekaanlaaksoa meren vaikutukselta, joten ilmasto on siellä mantereisempi ja lunta sataa useammin kuin Libanonvuorilla, vaikka ne ovat korkeammat.Climate. Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987. Libanon on muuttolintujen tärkeällä reitillä, ja maassa on tavattu yli 400 lintulajia. Monia niistä on metsästetty säälimättömästi kielloista huolimatta.Lebanon’s wildlife find little protection behind hunting ban Daily Star 2011

Libanon on metsäisin Välimeren valtioista. Vuorilla kasvaa rautatammia, erilaisia havupuita ja yhä harvinaisemmaksi käyvää kansallispuuta libanoninsetriä. Rannikoilla kasvaa monia hedelmäpuita.The thousand year old cedars Easy Voyage

Libanonissa oli 2020-luvulla maatalousmaata 66 %. Peltoa oli 13 % ja muita viljelmiä 12 %, jolloin laitumien osuudeksi jää 41 %.

thumb|280px|Libanonin symbolina pidetty libanoninsetri (Cedrus libani)

Historia

Varhaishistoria Nykyinen Libanon kuului muinaisten foinikialaisten pääalueisiin. Tämän purjehtijakansan kulttuuri kukoisti noin 2700–500 eaa. Sen jälkeen alueen haltijoina olivat vuorollaan assyrialaiset, babylonialaiset ja Persia. Aleksanteri Suuri valloitti Tyroksen vuonna 332 eaa, ja hänen kuolemansa jälkeen se jäi seleukideille. Rooma valtasi alueen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua, ja siitä tuli osa Syrian provinssia. Alue kuului Itä-Roomaan aina arabivalloitukseen asti 600-luvulla. Umaijadit (660–750) perustivat pääkaupunkinsa Syyriaan Damaskokseen ja heidän jälkeensä valtaan nousivat Iranista tulleet abbasidit.

Keskiajalla ensimmäisen ristiretken reitti kulki Libanonin kautta, ja maa kuului eri ristiretkivaltioihin aina 1400-luvulle asti, jolloin Egyptin mamelukit valloittivat sen.The Crusades Lebanon: A Country Study. Library of Congress, 1987. Mamelukkien jälkeen alueen valtasivat osmanit ja maa liitettiin Ottomaanien valtakuntaan. Libanonvuoristo oli monien vainottujen ryhmien pakopaikka. Vuonna 1860 druusien ja kristittyjen väliset ristiriidat johtivat kristittyjen joukkomurhaan, jolloin Ranska ja muut Euroopan valtiot puuttuivat asiaan. Osmanivaltakunta painostettiin luomaan kristittyjen turvaksi Libanoninvuoren mutasarriffaatti, jonka johtajan tuli olla kristitty. Alueesta tuli maroniittikristittyjen autonominen maakunta ja nykyisen Libanonin edeltäjä.

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoren lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta. Alueliitokset toivat mukanaan paljon muslimeja, mutta kristityt jäivät niukaksi enemmistöksi. Vuonna 1942 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille.

Toinen maailmansota ja itsenäisyys thumb|left|200px|Australialaisia sotilaita Sidonissa 1941. Edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi 1940 Vichyn Ranskalle. Vapaan Ranskan ja Britannian joukot valloittivat sen kesäkuussa 1941, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. marraskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946. Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948–1949.

Libanonin talous kasvoi toisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti arabimaiden kasvavan öljykaupan ja maksunvälitystoiminnalle edullisen sijainnin ansiosta. Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin takia. Häntä seurasi Camille Chamoun.

Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Sunnipääministeri Rashid Karami tuki Chamounia. Etenkin maan muslimit toivoivat liittymistä arabinationalistien Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, kun taas kristityt kannattivat yhteyksiä länteen. Nasseria kannattavien muslimien kapina ja Irakin länsimielisen monarkian kaatuminen 1958 saivat Chamounin pyytämään 14. heinäkuuta 1958 apua Yhdysvalloilta. Tammikuussa 1957 julistetun Eisenhower-opin mukaan Yhdysvallat lähettäisi talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainoksi. Operaatio Blue Batin aikana yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentoaseman, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Operaatio oli menestys ja saavutettuaan tavoitteensa joukot vetäytyivät jo samana vuonna.

1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan ansiosta ja Libanon tuli tunnetuksi ”Lähi-idän Sveitsinä” ja Beirut ”Lähi-idän Pariisina”. Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä. Libanon ei osallistunut vuoden 1967 Israelin sotaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista, kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata Israelin vastaisten toimien tukikohtana. Joulukuussa 1968 Israel hyökkäsi Beirutin lentoasemalle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten PFLP:n iskusta.

Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Boustany ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordanian vuoden 1970 ”mustan syyskuun” jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin. 10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelma aiheutti muslimien ja kristittyjen välien kiristymisen.

Sisällissota 1975–1990 thumb|280px|Sisällissodan tuhoja Beirutissa 1982. Täysimittainen sisällissota alkoi huhtikuussa 1975 kristittyjen falangistien ja palestiinalaisten välillä. Palestiinalaiset joukot liittyivät pääasiassa vasemmistolaisiin muslimeihin, kun taistelut levisivät koko maahan. Maan presidentti pyysi kesäkuussa 1976 tukea Syyrian joukoilta. Syyrialaisten ja muiden arabien pelotevoima siirtyi erottamaan taistelevia osapuolia. Beirut rauhoittui, mutta sotiminen siirtyi Etelä-Libanoniin.

Israel aloitti suurhyökkäyksen 1978, kun PLO oli hyökännyt Pohjois-Israelissa bussiin ja miehitti Etelä-Libanonin Litanijokeen saakka. YK:n turvallisuusneuvosto määräsi Israelin vetäytymään maasta ja perusti UNIFIL-rauhanturvajoukot. Israel siirsi kuitenkin miehitysalueensa tukemalleen, pääasiassa kristityistä koostuvalle Etelä-Libanonin armeijalle, jota johti majuri Sa’ad Haddad. Israel piti myös 12 mailin ”turvallisuusvyöhykkeen” oman rajansa pohjoispuolella.

Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin. Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta. Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Syyskuussa 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.

Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984. Muslimit ja druusit olivat siirtyneet eri ryhmittymiin. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja ja lentokonekaappaus. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.

Keväällä 1983 Israel ja Libanon sopivat Israelin vetäytymisestä ja turvallisuusvyöhykkeen luomisesta Libanonin eteläosaan. Sopimuksen piti olla Syyrian vetäytymisen ehto, mutta Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäytynyt turvallisuusvyöhykkeelle, missä sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti.

Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Amine Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristittyjen kenraali Michel Aounin sotilashallitus ja Länsi-Beirutia sunnimuslimi Salim al-Hossin johtama ja Syyrian tukema hallitus. Syyrian hyökkäys 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Sisällissodan katsotaan loppuneen tähän.

Sisällissodan jälkeen Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Parlamentti hyväksyi maaliskuussa 1991 lain, jolla se armahti lähes kaikkien sisällissodan aikaisten rikkomusten tekijät. Toukokuussa 1991 puolisotilaalliset joukot hajotettiin, poikkeuksena muun muassa Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.

Historioitsija William Harrisin mukaan Libanon lakkasi olemasta itsenäinen valtio vuonna 1975 eikä ole toipunut ulkopuolisten voimien maahantulosta vieläkään.

Rafik al-Haririn murha ja setrivallankumous Pääministeri Rafik Hariri murhattiin autopommilla helmikuussa 2005.Spiegel Tämän seurauksena Libanonissa alkoi setrivallankumous kansalaisten kokoontuessa laajoihin mielenosoituksiin. Tämä johti lopulta siihen, että Syyria veti kaikki viimeisetkin Libanonissa olevat joukkonsa kotiin huhtikuussa vuonna 2005 ja vuodesta 1976 jatkunut Syyrian 29 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Libanonissa päättyi.

Libanon vuodesta 2006