Sisterssiläinen sääntökunta (Ordo cisterciensis) eli sisterssiläiset on katolinen sääntökunta, jossa on luostareita sekä nunnille että munkeille. Se perustettiin vuonna 1098 Cîteaux´n apottiluostarin aloitettua toimintansa. Sääntökunnan perustaja oli Robert de Molesme eli kanonisoinnin jälkeen Robert PyhäRantala, Risto & Turtia, Kaarina (toim.): Suuri suomalainen tietosanakirja, osa 1, sivu 131, Suuri Suomalainen Kirjakerho 1988, ) (k. 1110). Hän halusi noudattaa tiukasti pyhän Benedictuksen luostarisääntöä. Perustaja itse oli benediktiinimunkki, mutta näki benediktiinien ajautuneen liian kauas esikuvansa pyhän Benedictuksen ohjeista ja halusi perustaa luostariyhteisöjä, joissa elettäisiin täysin omavaraisina ja keskityttäisiin rukoukselle, opiskelulle ja työlle. Ensin he pitivät itseään reformoituina benediktiineinä, mutta vaihtoivat pian habituksensa valkoiseksi osoittaakseen elävänsä toisin kuin mustaa käyttävät benediktiinit ja ottivat nimekseen ensimmäisen luostarin mukaisen nimen. Nimi sisterssiläinen (ransk. cistercien) tulee Cisterciumista, joka on Cîteaux´n kylän latinankielinen nimi.
Kaikkein tunnetuin sisterssiläinen oli pyhä Bernhard Clairvauxlainen (1090, Fontaine-lès Dijon – 20. elokuuta 1153, Clairvaux), jonka ansiota on sääntökunnan voimakas kehitys 1100-luvun alkupuolella. Järjestön luostarit eroavat muista vastaavista arkkitehtuurinsa ja ornamentiikkansa yksinkertaisuuden ja koruttomuuden vuoksi. Asuina jäsenillä on valkoinen kaapu, jossa on musta skapulaari ja huppu. Siksi jäseniä kutsutaan joskus "valkoisiksi benediktiineiksi" tai "bernhardilaisiksi" pyhän Bernhardin mukaan.
Myös naisille oli sääntökunnan mukaisesti toimivia luostareita, joista tunnetuin lienee ranskalainen Port-Royalen luostari.
Historia Länsimainen luostarijärjestelmä ja pyhä Benedictus Benedictus Nursialaisen laatimassa säännössä luostarielämän keskeisin sisältö oli Jumalan tahdon toteuttaminen, joka toteutui ensi kädessä kahdeksan päivittäisen hetkipalveluksen (seitsemän päiväsaikaan ja yksi yöaikaan) toteuttamisella ja tämä rytmitti koko vuorokauden. Näiden hetkipalvelusten ohessa munkkien päivittäistä työtä säätelivät työnteko, lukeminen, ateriat ja uni, sillä Benedictus, joka oli saanut oppinsa erämaamunkeilta, joiden mukaan "laiskuus oli sielun vihollinen", piti tarpeettomana sallia ainoatakaan vapaata joutohetkeä.
Vuonna 909 tai 910 perustettiin Clunyn luostari lähelle Mâconin kaupunkia, Burgundin maakunnan eteläiseen osaan. Tämä tapahtuma merkitsi uudistumista koko läntisessä luostarielämässä. Cluny merkitsi uutta rohkeata pyrkimystä ja siinä onnistuttiin nousemaan pois aiemmalta kaltevalta pinnalta ja uudistamaan luostarielämää todelliseen pyhän Benedictuksen kirjaamassa hengessä. Useat aikakauden munkit ja apotit toivat julki tyytymättömyytensä sääntökunnan tilaan, joka oli heidän mielestään liian maallistunut ja suuntautui liiaksi luostarielämän ulkopuolisiin toimintoihin. 1000- ja 1100-luvuilla tuli esiin useita uudistusyrityksiä, jotka halusivat tiukemmin noudattaa pyhän Benedictuksen sääntökunnan periaatteita ja palata jälleen alkuperäiseen ja unohtuneeseen ajatukseen autiomaaelämästä. Bruno Kölniläinen perusti Chartreusen luostarin ja samaan aikaan perustettiin myös muita, säännöissään tiukempia luostareita, jotka eristäytyivät ulkopuolisesta maailmasta.
Robert de Molesme ja sisterssiläisyyden perustaminen Tämä liike oli myös Burgundissa sijaitsevan Notre-Dame de Molesmen luostarin alkuunsaattaja Robert Pyhä, joka perusti sen vuonna 1075. Tämä apottiluostari koki välittömästi huomiota herättävää suosiota. Viisitoista vuotta perustamisensa jälkeen Molesme oli kuitenkin kuin mikä tahansa aikakauden vauras benediktiiniluostari. Tämä ei ollut Robertin mieleen, ja hän lähti luostarista. Koska hänen oli mahdotonta päästä erimielisyyksissä kompromissiin, hän ei palanut takaisin luostariin. Hän meni Lyonin arkkipiispan luokse tehdäkseen tälle ehdotuksen uuden luostarin perustamiseksi. Hän sai arkkipiispan siunauksen hankkeelleen ja niin vuoden 1098 ensimmäisten kuukausien aikana 21 munkkia seurasi häntä ja jätti Molesmen luostarin sijoittuakseen Saônejoen laaksoon 22 kilometriä etelään Dijonista.
Aluksi luostaria kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä "Uusi luostari", vuoden 1119 jälkeen se otti nimen Cîteaux paikkakunnasta, johon se oli sijoittunut. Robert de Molesme palasi takaisin Molesmen luostariin syksyllä vuonna 1099. Uuden luostarin apotin tehtävät uskottiin Albéricille ja hänen kuoltua 26. tammikuuta 1109 englantilainen Stefan Harding sai hoitaakseen luostarin apotin tehtävät. Stefan oli sivistynyt ja oppinut, hän oli tottunut organisoija ja kokenut hallintomies, jolla oli erinomaiset suhteet seudun aatelisiin maanomistajiin. Hänen apottikaudellaan vuosina 1113–1115 perustettiin neljä tytärluostaria, ja voidaankin vasta tällöin puhua todellisen uuden sääntökunnan syntymisestä. Vuonna 1113, kun ensimmäinen tytärluostari La Ferté-sur-Grosneen oli perusteilla, tuli Cîteaux’n luostariin nuori aatelista syntyperää ollut Bernard läheltä luostaria Fontaine-lès-Dijon’ista. Vuonna 1114 perustettiin toinen luostari Pontignyyn ja sen apotiksi nimettiin Hugues de Mâcon, joka oli Bernhardin (eli Bernardin) hyvä ystävä. Tämän jälkeen perustettiin Clairvaux’n luostari ja sen ensimmäinen apotti oli juuri Bernhard, joka oli tuolloin 25-vuotias. Langresin lähelle perustettiin seuraava sisarluostari Morimondiin vuonna 1115.
Jokaisen uuden luostarin tuli olla taloudellisesti itsenäinen, mutta sen tuli tehdä tiliä perustajaluostarilleen. Poikkeuksena piispallisesta oikeudesta Sisterssiläisen sääntökunnan sallittiin toteuttaa kaksi erivapautta, jotka loivat järjestön voiman: äitiluostarin apottien visitaatiot sekä vuotuisen kaikkien sääntökunnan luostareiden yleiskokouksen. Äitiluostarin apotin tuli vierailla vuosittain tytärluostareissa, jotta hän saattoi vakuuttua niiden hyvästä ja oikeasta toiminnasta. Tämä toiminta ei kuitenkaan ole kovin erikoinen, sillä sitä oli jo aiemmin sovellettu benediktiinisessä vallombrosiaanien sääntökunnassa. Ajatus saattoi tulla Molesmen luostarin ja Aulpsin luostarin suhteesta, joka kirjattiin virallisesti vuonna 1097. Tämän järjestelmän otti käyttöön jo luostarin perustaja Robert.
Sisterssiläisen sääntökunnan organisaatiota voidaan kuvin kuvata puun kaltaiseksi. Cîteaux on puun runko, josta lähtee neljä pääoksaa: La Ferté, Pontigny, Clairvaux ja Morimond. Jokainen uusi luostari oli kuin uusi oksa puussa ja se saattoi vuorostaan perustaa uusia luostareita, mutta nämä kuitenkin olivat aina yhteydessä viiteen alkuperäiseen yhteisöön. Jokaisen apotin tuli vuosittain osallistua sääntökunnan yleiskokoukseen, joka pidettiin Pyhän Ristin päivän (14. syyskuuta) tienoilla. Tässä yhteydessä vahvistettiin luostareiden statukset. 1100-luvun lopulta lähtien yleiskokouksen apuna toimi Définitoire eli asioita esittelevä ja päättävä komitea, jonka jäsenet nimitti Cîteaux’n luostarin apotti.
Laajeneminen ja reformi Paavien, hallitsijoiden ja piispojen tuen ansiosta pyhän Bernhardin vaikutus sääntökunnan leviämiselle on todella merkittävä. Hänen kuolemansa aikoihin sääntökunnalla oli 350 luostaria, joista 68 oli Clairvauxin luostarin perustamia. Todellinen leviämisaalto tapahtui vuosina 1129–1139 mutta tällainen dynaamisuus aiheutti myös useita ongelmia. Ongelmia toi luostareiden integrointi, sillä nämä säilyttivät usein omia tapojaan, jotka eivät aina olleet sopusoinnussa ”Laupeuden julistuksen” kanssa, luostareiden sijoittuminen, vaikeudet sopia äitiluostarin vierailuista sekä liian usein tapahtuvista äitiluostarin munkkien siirtymisestä tytärluostariin, joka oli aina omiaan heikentämään äitiluostareita.
Tämä voimakas laajentuminen takasi sisterssiläisen luostarijärjestelmän vaikutusvallan, ei ainoastaan luostarielämään liittyvissä asioissa, vaan koko eurooppalaisessa kulttuurissa, yhteiskuntaelämässä ja taloudessa. Luostarit ottivat osaa kirkon elämän suuriin tapahtumiin. Näistä eräs oli Pyhän maan saaminen takaisin kristittyjen haltuun: sisterssiläiset ajoivat innolla kolmatta ristiretkeä (1188–1192) ja osa heistä osallistui retkeen. Heillä oli ohjelmassaan myös Keski-Ranskan käännytys sekä taistelu kataarejavastaan, joiden opinkappaleet kirkko oli tuominnut. Sisterssiläiset edelsivät dominikaaneja näillä toiminnan alueilla. Lähetystehtäväänsä sisterssiläiset toteuttivat maalliset ritarit tukenaan ja tunkeutuivat Preussiin sekä Baltian maihin. Pyhän istuimen etuisuuksien puolustaminen oli keskeistä ja kun paavin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin välinen taistelu jatkui, sisterssiläiset puolustivat paavin näkemystä asiasta. Kirkolliseen arkipäivään sisterssiläiset osallistuivat aktiivisesti, sillä heistä useista tuli piispoja tai paavin legaatteja, jotka toimivat kirkon korkeissa tehtävissä.
Vuonna 1354 sääntökunnan vahvuudeksi laskettiin 690 miesluostaria ja sen hallinto ulottui aina Portugaliin, Ruotsiin, Irlantiin, Viroon, Skotlantiin ja Sisiliaan asti. Kyse oli tuolloisissa olosuhteissa valtaisasta työstä, joka sai todella suuret mittasuhteet. Järjestöllä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uudenlaisiksi muuttuneisiin olosuhteisiin. Tämän laajan ja erilaisten yksiköiden muodostaman Sisterssiläisen sääntökunnan täytyi 1400-luvulla jakautua erilaisiin alaryhmiin, jonka muodostivat aina saman kuuliaisuussäännön luostarit, jolla oli usein yhteinen kulttuuritausta ja yhteinen kieli, joiden avulla ne saattoivat toimia yhdessä, mutta joka oli kuitenkin pyhän Bernhardin ajatusmaailmasta melkoisen kaukana.
Sisterssiläisessä sääntökunnassa oli myös naisjäseniä. Heidän statuksensa laadittiin vuonna 1128 Tartin luostarissa, joka sijaitsee Langresin hiippakunnassa. Naisjärjestön kuuluisimmat luostarit olivat Pariisissa sijaitseva Faubourg Sainte-Anne'n luostari sekä Port-Royalen luostari.
Alun perin johtajajärjestelmä oli Avignonin paavien yritys lisätä paavillista ohjausta kirkollisessa elämässä, mutta tämä järjestelmä osoittautui tuhoisaksi eritoten sisterssiläiselle sääntökunnalle. Luostariyhteisöt eivät saaneet enää valita apottiaan, vaan hänet nimitti suoraan paavi tai kuningas. Munkkien keskuudessa ei enää tehty valintoja, vaan valinnat kohdistuivat maallisiin kirkkoruhtinaisiin, joiden haluttiin saavan täten kompensaatiota hyvistä ja lojaaleista palveluksistaan. Tämä johtajajärjestelmä oli luostareille tuhoisa etenkin Ranskassa ja Italiassa. Todellisen henkisen johtajan ja opastajan poissaolo tai yksinkertaisesti kiinnostuksen puute tehtävää kohtaan rappeutti ja myrkytti useiden luostareiden ilmapiiriä.
Tilanne ei kuitenkaan ollut dramaattinen koko Euroopassa. Ranskassa 1400-luvulla ei koettu sisterssiläisten luostareiden kohdalla ainoastaan rappiota (tai erässä tapauksessa kokonaisia luostareiden sulkemisia), vaan myös vakavia pyrkimyksiä uudistumiseen. Apotti Rancén edeltäjä, Jean de la Barrière, pani alulle erään uudistuksen perustamalla uuden luostariveljeskunnan. Hän yritti tuoda sääntökuntaan benediktiinien sääntökunnan ja sisterssiläisen perusyhteisön tiukkoja sääntöjä, ja päättää moraalisen rappion ja velttouden luostarissaan, tässä kuitenkaan onnistumatta.
L'Étroite Observancen syntyminen 1600-luvun alussa on vielä merkityksellisempi tapahtuma. Rancén saapuessa La Trappen luostariin, hän kauhistui siellä näkemäänsä. Aiemmin hovimiehenä palvellut Rancé innosti ajatuksillaan sisterssiläistä uudistusta. Reformin puolustajat halusivat palata järjestön alkuperäisiin askeettisiin ihanteisiin. Ehdottoman lihansyöntikiellon tähden heitä kutsuttiin absolutisteiksi.
Ranskan vallankumouksen jälkeen