Lestadiolaisuutta on arvosteltu liikkeen historian alusta lähtien. Alussa arvostelu kohdistui ennen kaikkea hurmosilmiöihin, kovasanaisiin parannussaarnoihin ja lestadiolaisten käännytysintoon. Myöhemmin on kritisoitu muun muassa eksklusiivista seurakuntaoppia, ehkäisyvastaisuutta ja TV-vastaisuutta. Herätysliikkeessä on tapahtunut runsaasti myös hajaannuksia. Usein eri suuntausten kannattajat pitävät toisia suuntia eriseuroina.

Kritiikki alkuheräyksen aikana (1844–1861)

Jo herätysliikkeen perustaja Lars Levi Laestadius sai osakseen kitkerää kritiikkiä. Hänestä tehtiin useita kanteluita tuomiokapituliin. Syytöksiä aiheuttivat muun muassa Laestadiuksen saarnojen värikkäät kielikuvat, heränneiden liikutukset kirkossa ja hengellisten tehtävien luovuttaminen maallikoille.Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 402–407 Kun herätyksen kokeneet Koutokeinon saamelaiset kapinoivat norjalaisia vallanpitäjiään vastaan verisin seurauksin, tahtoi Tromssan piispa D. B. Juell vyöryttää tapahtuman "siveellisen vastuun" Laestadiukselle. Härnösandin piispa Israel Bergman vapautti sentään herättäjän syytteistä, mutta kuningas velvoitti hänet pitämään silmällä "Laestadiuksen tapaa hoitaa virkansa".Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 364–372 Pajalan seurakunnan piispantarkastus kesällä 1853 tapahtui kireissä tunnelmissa, mutta piispa Bergman antoi lopulta Laestadiuksen toiminnasta voittopuolisesti myönteisen arvion.Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 381–390 Lehdistön hyökkäyksiin vastatakseen Laestadius perusti oman sanomalehden Huutavan ääni korvessa (En ropandes röst i öknen). Pajalan tulinen kirkkoherra osoittautuu lehtikirjoituksissaan poleemisen ja satiirisen tyylin suvereeniksi haltijaksi. Lehdessään hän vuoroin puolustautuu kriitikoitaan vastaan, vuoroin ruoskii maallistuneen papiston ja virkamiesten omavaltaisuutta.Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 353–363L. L. Laestadius: Huutavan ääni korvessa (Karisto oy 1970)

Koutokeinon tapahtumat huolestuttivat myös Venäjän keisarikunnan viranomaisia. Venäjän Tukholman-lähettiläs varoitti 27.1.1852 Pietarissa Venäjän ulkoasiainministeriötä Norjan ja Ruotsin Lapissa leviävästä "vaarallisesta lahkosta, joka ilmeisesti sekoittaa muinaissaamelaista pakanuutta uskonasioihin". Lähettiläs huomautti mahdollisuudesta, että lahko leviäisi myös Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle, jolleivät viranomaiset puutu asiaan.Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 374 Venäjän ulkoministeriö tiedottikin asiasta Suomen kenraalikuvernöörille, joka taas otti yhteyttä Oulun läänin kuvernööriin ja Kuopion piispaan. Piispa Robert Valentin Frosterus lähettikin kenraalikuvernööri Menschikoffille seikkaperäisen raportin Pohjois-Lapin lestadiolaisuudesta 1.11.1853.Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 374–379 Piispa antoi herätykselle myös tunnustusta:

Yleisarvio oli kuitenkin kielteinen:

Piispa kauhisteli myös liikutuksia: "vastakääntyneet -- jumalanpalvelusten aikana -- hyppien, jalkojaan tömistellen ja käsiään yhteen lyöden ovat päästäneet usein koiran ääntä muistuttavia huutoja --."Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 379 Frosterus myönsi, että "liike maltillisen ja hengellisesti kokeneen opettajan johdossa saisi paljon hyvää aikaan". Kuitenkin hän toivoi, että "fanaatikkojen" pääsy Suomeen voitaisiin estää.Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 378–379

Lestadiolaisuus kohtasi syntyessään ja levittäytyessään kritiikkiä eritoten kirkon taholta. Myös jotkut ei-hengelliset merkkimiehet arvostelivat herätysliikkeen tapoja. Yhteiskuntafilosofi J. V. Snellman piti lestadiolaisuuden mustana puolena sitä että liikkeessä ei kunnioitettu perheen yhtenäisyyttä. Lestadiolaiset eivät Snellmanin mukaan kunnioittaneet perheen sisäisiä suhteita, vaan hylkäsivät ei-lestadiolaiset perheenjäsenet, vanhemmat lapsensa, lapset vanhempansa. (Murtorinne, Eino).

Kritiikki vuosina 1861–1899

Papisto piti yleisesti lestadiolaisuutta vapaakirkollisena lahkona. Kokkolan kirkkoherra Lars Schalinin leski Sophie Schalin valitti Sakari Topeliukselle vuonna 1883 kirjoittamassaan kirjeessä, että "he (hihhulilaiset) vaivaavat ja tuomitsevat kaikkia, jotka menevät kirkkoon --."http://www.lestadiolaisuus.info/maat/suomi/kokkolan_seudun_lestadiolaisuus.php Piispantarkastuspöytäkirjoissa liikettä kutsuttiin muun muassa hihhuleiksi, lahkoksi, villiuskoksi, rippiläisiksi, ja – liikutusten vuoksi – tanssijalahkoksi,Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys, sivut 39–44 sivu kansan suussa jopa villitaudiksi ja koirataudiksi. Leviävän herätysliikkeen arvostelijana profiloitui Kuopion silloinen piispa, myöhempi arkkipiispa Gustaf Johansson. Hän piti lestadiolaisuutta, "varsinkin sitä, jonka perusoppi on ottaa toisilta ihmisiltä synnit anteeksi", kirkon ulkopuolisena lahkona: "Pakanakuntakin seisoo tässä suhteessa korkeammalla asteella kuin lestadiolaiset, sillä pakanat rukoilevat jumalitaan".Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys, sivu 40, 543 Piispa Johansson julkaisi vuonna 1892 lestadiolaisuutta poleemisesti tarkastelleen kirjan Laestadiolaisuus ja vuonna 1880 Juho Tanskanen kirjan Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa.Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 53 Johanssonin mukaan hänen kirjansa motiivi oli ”laestadiolaisten saattaminen lahvollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon jälleen”. Herätysliikettä syytettiin myös antinomismista. Pekka Raittila: Lestadiolaisuus 1860-luvulla, s. 182–183

Liikutuksia pidettiin 1800-luvulla ajoittain kirkkopahennuksena. Liikutuksiin tulleita lestadiolaisia voitiin rangaista sakoilla, häpeäpenkissä tai jalkapuussa istuttamalla sekä lyhyellä vankeudella.Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyysSirkku Kinnunen:Valkeus pimeydessä paistaa, sivut 19–20 Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja menehtyi, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän.Lohi 1997, s. 610–611 Myös toinen saarnaaja joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoineen nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.Kauko Vuonokari, Porin rauhanyhdistyksen historia, Aikaa on vähän, , sivut 19–20

Julkisessa sanassa lestadiolaisuutta tarkasteltiin usein hyvin kielteisessä sävyssä.Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 11 Esimerkiksi Oulun Wiikko-Sanomat kutsui lestadiolaissaarnaajia "juoksu-susiksi lammasten vaatteissa:"kun vaan saarnaajille syntinsä tunnusti--niin oli ihan paikalla Jumalan lapsi."Sirkku Kinnunen:Valkeus pimeydessä paistaa, s.25–28

Lestadiolaisten seuramenoa lehti kuvasi:

Naiset sananjulistajina lestadiolaisuudessa 1800-luvulla

Tutkija Pekka Raittilan mukaan naisia toimi saarnaajina lestadiolaisuudessa ainakin jo 1860-luvulla, herätysliikkeen lähtiessä toden teolla leviämään Laestadiuksen kuoltua. Ilmeisesti jo Laestadius itsekin oli kannustanut naisia saarnaamaan.Kaivola, E. 1959a. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 45–47, s. 73–111. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.Kaivola, E. 1959b. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. E.Kaivola 1959.Raittila, P. 1976. Lestadiolaisuus 1860-luvulla: leviäminen ja yhteisömuodostus. Väitöskirja. Loimaa: Loimaan kirjapaino.Nilsson, K. 1988. Den himmelsaka Föräldern: Ett studium av kvinnans betydelse i och för Lars Levi Laestadius’ teologi och förkunnelse. Acta Universitatis Upsaliensis. Women in religion 1. Göteborg: Graphic Systems.Tiirola, K. 1989. Naisen asema lestadiolaisuudessa 1860–1906. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. Markku Ihosen mukaan aikalaistekstien nimityksen "saarnaavainen vaimo" tarkoittamasta toimialasta ei ole varmuutta. Raittila toteaa, että kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jäivät naiset kuulijoiksi.Markku Ihonen: Naisen paikka lestadiolaisuudessa. Varhaisia juonteita.

Lestadiolaisuuden tutkimuksessa on mainittu useimmiten ainakin nämä kolme varhaista puhujaa: Magdaleena ja Maria Jokela sekä Angelica Laestadius. Oskari Heikki Jussilan mukaan juuri naiset käyttivät ensimmäisinä sittemmin liikkeen tunnusmerkiksi muodostunutta synninpäästön muotoa: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi annetut”. Aulis Zidbeck puolestaan kertoo juhani raattamaan käyttäneen ensimmäisenä nykyistä synninpäästön sana muotoa Kirjassaan Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma- Juhani Raattamaa- opettaja ja sielunhoitaja(s.24). Jussila, O.H. 1953. Vangituille vapautusta – sidotuille päästöä: satavuotismuisto. Maitojyvä 1953. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys. s. 3–8.Leivo, S. 2001. Jeesuksen nimessä ja veressä: synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa. Teoksessa: Lestadiolaisuuden monet kasvot. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, s. 103–121.

Herätysliikkeessä kiistattoman johdon Laestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811–1899) otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan, vaikka katsoikin Paavalin sanan kieltävän naisia tavoittelemasta papin virkaa. Hän kirjoitti vuonna 1878 Pohjois-Ruotsissa toimineelle lestadiolaiselle kirkkoherralle P.O. GrapelleRaattamaa, J. 1976. Kirjeet ja kirjoitukset. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.:

Raattamaa lähettää tämän kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle". Oululainen kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826–1904) toimi vuosina 1876–1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä.

Myös Raattamaan sihteerillä Mathilda Fogmanilla (1835–1921) oli tuon ajan lestadiolaisuudessa vahva hengellinen auktoriteettiasema. Fogman keskusteli saarnaajien kanssa opillisista kysymyksistä sekä puuttui lestadiolaissaarnaajien toimintaan ja sopimattomaan käyttäytymiseen ja nuhteli asianomaisia kirjeissään. Saarnaajat Erkki Antti ja Juhani Raattamaa asettuivat näissä keskusteluissa puolustamaan Fogmanin käsityksiä.Kaivola E. 1956. Mathilda Fogman ja naisen asema lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Maitojyvä 1956, s. 7–10. Helsinki: Laestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys.

Piispa Gustaf Johansson esitti edellä mainitussa kirjassaan Laestadiolaisuus jyrkän paheksuntansa myös siitä, että liikkeessä sallittiin naistenkin saarnata. Johanssonin kritiikistä voidaan päätellä että lestadiolaisuudessa naiset edelleen 1890-luvullakin saarnasivat. Johansson kirjoitti:

Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia ja äänellistä syntien anteeksi julistamista Johansson kirjoittaa lestadiolaisnaisten aktiivisesta toiminnasta:

Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa pilkallisesti tällä "Lapin Akatemian" johtajalla olevan Raamatusta virheellinen käsitys, johon piispan velvollisuus on määrätietoisesti puuttua. Lainattuaan näytteitä lestadiolaisten siihen aikaan julkaisemista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten sananjulistusta, Johansson lopuksi toteaa: ”"Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä.”Johansson, G. 1892. Lestadiolaisuus. Kuopio 1892. Toisin sanoen, naispuhujia oli esiintynyt vielä Johanssonin teoksen kirjoittamisajankohtana. Toisaalta Johansson mainitsee, että: ”Lahko kutsuu kumminkin yksityisten keskinäistä puhettakin saarnaksi, ja tästä syntyy osaksi epäselvyyttä. Mutta lahko asettaa sittenkin naista tässä kohden asemaan, joka ei hänelle sovi.”

1900-luvun vaihteen hajaannus Talonen 2001. s. 26-30