10. divisioona oli talvisotaan osallistunut suomalainen sotilasyhtymä, joka osallistui sotaan lähinnä Taipaleenjoen alueella käytyihin taisteluihin. Divisioona perustettiin Keski-Suomen sotilasläänissäTalvisodan historia, osa 1 s.117 7. lokakuuta 1939 annetun käskyn perusteella ennen ylimääräisten harjoitusten julistamista 14. lokakuuta 1939. Varsinaiset perustamiseen liittyvät toimet aloitettiin 10. lokakuuta 1939. Divisioonan perustamisvaiheessa (sotilasläänin muodosta johtuen) sen hieman yli 14 000 sotilaasta oli kotoisin Keski-Suomen maakunnasta noin 10 000. Satakuntalaisia oli vajaa 1 500 ja tämän lisäksi mukana oli runsaasti eteläpohjalaisia, savolaisia ja hämäläisiä.Talvisodan historia, osa 1 s. 104Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940" s. 16, 18
Divisioona numeroitiin uudelleen tammikuun 1940 alussa 7. divisioonaksi puna-armeijan tiedustelun hämäämiseksi. Samalla muutettiin myös divisioonan kaikkien alayksiköiden numerointi. Tämä artikkeli käsittelee myös uudelleen numeroinnin jälkeiset tapahtumat divisioonan osalta.Talvisodan historia, osa 2 s. 118–119
Varustaminen Divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, mutta Suomen puolustusvoimien kalustopulasta johtuen niihin ei kaluston osalta päästy.Jorma Järventaus ym.: "Suomi sodassa" s. 34
Organisaatio Divisioonaan kuului muun muassa seuraavat yksiköt (suluissa numerointi tammikuun alustaTalvisodan historia, osa 2 s. 119): Esikunta JR 30 (tammikuun 1940 alusta JR 21) JR 29 (tammikuun 1940 alusta JR 20) JR 28 (tammikuun 1940 alusta JR 19) KTR 10 (tammikuun 1940 alusta KTR 7) Kevyt osasto 10 (tammikuun 1940 alusta Kevyt osasto 7) 10. VK (tammikuun 1940 alusta 7. VK) 10. LRakK (tammikuun 1940 alusta 7. LRakK) 19. pioneerikomppania (19. PionK) perustettiin 1939 Jyväskylässä. Komppania pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaisesti, mutta puolustusvoimien kalustopulasta johtuen määrävahvuuksia ei saavutettu. Komppania keskitettiin Sakkolan–Pyhäjärven alueelle 13. lokakuuta 1939 osana 10. divisioonaa. 20. pioneerikomppania (20. PionK) perustettiin 1939 Jyväskylässä. Komppaniaa ei kyetty varustamaan määrävahvuuksien mukaisesti puolustusvoimain kalustopulan vuoksi. Se keskitettiin perustamisen jälkeen Sakkola–Pyhäjärvi alueelle 13. lokakuuta 1939 osana 10. divisioonaa.
Komentajat Eversti Viljo Antero Kauppila 21. joulukuuta 1939 astiTalvisodan historia, osa 2 s. 325 Eversti Aarne Leopold Blick 21. joulukuuta 1939 – 9. tammikuuta 1940 Eversti Einar Vihma 9. tammikuuta 1940 – talvisodan loppuun.Talvisodan historia, osa 2 s. 326
Keskittäminen Divisioona keskitettiin tulevalle toiminta-alueelleen Itä-Kannakselle (Pyhäjärvi–Sakkola–Taipale) jo 12. lokakuuta 1939 alkaen. Keskityskuljetukset alkoivat muun muassa Jyväskylästä, Keuruulta, Niinisalosta ja Tampereelta ja niihin käytettiin yhteensä 37:ää junaa. Suurin osa divisioonan joukoista ja kalustosta purettiin junista Sakkolan asemalla, mutta käytössä olivat myös Pyhäjärven ja Myllypellon asemat. Purkuasemilta joukot jatkoivat matkaansa kohti keskitysalueitaan lähinnä marssien. Keskitykset oli pääosin suoritettu 19. lokakuuta mennessä, joskin viimeiset yksiköt saapuivat alueelle 22. lokakuuta.Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939–1940" s. 18
Divisioona liitettiin III armeijakuntaan, jonka komentajana toimi kenraalimajuri E. Heinrichs.Talvisodan historia, osa 1 s. 117–118Talvisodan historia, osa 1 s. 113
Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalankannaksella talvisodassa pienoiskuva|vasen|Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa.
Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50
Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi 2. luokan armeijakomentaja V. Jakovlev. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.
Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (toisin kuin ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50–51
Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen Rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komantajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
Divisioonan tehtävä ja ryhmitys talvisodan alkaessa pienoiskuva|vasen|pysty=1.25|Divisioonan puolustusalue sodan alussa näkyy kartassa Laatokkaan rajoittuvana.
10. divisioonan tehtävänä oli pitää kaikkiaan 30 kilometriä leveä kaista itä-Kannaksella. Divisioonan kaista alkoi Laatokasta ja sisälsi Taipaleenjoen alueen (jota pidettiin puolustuksen ehdottomana painopisteenä) ja jatkui Suvannon koillisrantaa pitkin Sakkolan aseman tasalle.Talvisodan historia, osa 2 s. 27
Taipaleenjoen lohkon puolustuksesta vastasi eversti Urho Sihvosen komentama Jalkaväkirykmentti 28 (JR 28), jonka rintamalinjan etupuolella noin 5 kilometriä sijaitsevaksi puolustusasemaksi oli määrätty ns. Umpilammen linja (jonka rykmentti miehitti muutama tunti ennen talvisodan syttymistä). Sakkolan lohkoa puolusti everstiluutnantti Teuvo Wartiovaaran komentama Jalkaväkirykmentti 29 (JR 29). Divisioonan reservinä oli Jalkaväkirykmentti 30 (JR 30) komentajanaan everstiluutnantti Armas Kemppi. Reservinä olleen rykmentin joukot oli sijoitettu noin kahdenkymmenen kilometrin päähän rintamalinjasta Enkkuan-Pyhäjärven alueelle.Talvisodan historia, osa 2 s. 27–28
Linnoittamistilanne sodan alkaessa Karjalankannaksen linnoittaminen suuntautui vain alkuvaiheissaan 1920-luvulla 10. divisioonan vastuualueelle. Marraskuussa 1939 divisioonan puolustuslohkolla oli vain 14 betonista konekiväärikorsua, joista kaksi oli Keljan lohkolla, samoin kaksi Sakkolan lohkolla sekä kymmenen Taipaleenjoen lohkolla. Tämän lisäksi divisioonan lohkolla oli kolme betonista tykkiasemaa, joiden merkitys tuli erittäin keskeiseksi joulunseudun torjuntataisteluissa neuvostojoukkojen yrittäessä ylittää Suvannon järvialuetta päästäkseen Taipaleessa taistelevien suomalaisjoukkojen selustaan. Näiden lisäksi Taipaleessa oli yksi miehistön majoittamiseen tarkoitettu betoninen majoituskorsu. Kaikki betoniset kestolinnoituslaitteet oli rakennettu jo 1920-luvulla. Lisäksi osa linnoituslaitteista oli sijoitettu taistelujen kannalta aivan vääriin paikkoihin kuten Alcazar-niminen, avoin linnoituslaite oli yli puoli kilometriä suunnitellun pääpuolustuslinjan etupuolella ja niin sanottu Niittykasemattikin oli sijoitettu vain hieman lähemmäksi pääpuolustuslinjaa täysin avoimelle paikalle.Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939–1940" s. 22Talvisodan historia, osa 1 s. 215
Divisioonan vastuualueella olevista tykkikorsuista Patoniemi ja Kelja oli sijoitettu ns. etulinjaan, mutta niiden suurimpana ongelmana oli se, että neuvostojoukot saattoivat tulittaa niitä omilla tykeillään lähes suoraan. Mainittujen linnakkeiden etuna oli kuitenkin se, että ne pystyivät ampumaan Keljan taisteluiden aikana (joulun jälkeen) suoraan Suvannon jäällä eteneviä neuvostojoukkoja. Linnakkeiden toimintakyky säilyi suhteellisen hyvin. Näiden lisäksi Taipaleen lohkon taisteluihin vaikutti merkittävällä tavalla Laatokan rannikkolohkoon kuuluva rannikkotykistön patterit. Kaarnajoella oleva nelitykkinen patteri oli rakennettu 1930-luvulla, ja sen sijainti noin neljä kilometriä pääpuolustuslinjan pohjoispuolella sisämaassa teki sen sijainnin vastustajalle vaikeaksi määritellä. Niinpä patterin sijainti jäikin koko sodan ajan vastustajalle arvoitukseksi, joten vastatoimet sitä vastaan jäivät hyvinkin vähäisiksi. Järisevänniemellä sijainneen kaksitykkisen rannikkotykistöpatterin sijainti oli taas koko sodan ajan neuvostojoukkojen tiedossa ja patteri saikin kokea lukuisia puna-armeijan tykistön ja ilmavoimien hyökkäyksiä.
Divisioonan joukkojen saavuttua tulevalle toiminta-alueelleen siellä aloitettiin melko nopeasti ns. kenttälinnoitustyöt. Alueella ei oltu tehty juuri mitään linnoitustöitä kesän 1939 vapaaehtoisen linnoitustoiminnan aikana. Divisioonan reserviläisistä osa oli ottanut osaa mainittuun linnoitustoimintaan, mutta heidän työpanoksensa oli suunnattu lähinnä keski-Kannaksen suuntaan.Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939–1940" s. 22–23
Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista Joulukuun 1939 taistelut Divisioonan osalta sotatoimet alkoivat 1. joulukuuta 1939 Umpilammen linjalle siirretyn pataljoonan (III/JR 28) voimin. Metsäpirtin osaston vetäydyttyä jo 30. marraskuuta iltana mainitulle linjalle siirtyi rintamavastuu 10. divisioonan joukoille. Puna-armeijan aloittaessa 1. joulukuuta puoliltapäivin hyökkäyksen linjaa vastaan hyökkäysvaunujen tukemana alkoivat sotaan tottumattomat suomalaisjoukot vetäytyä kohti Taipaleenjokea ja varustettu asema menetettiin. Vetäytyvä pataljoona miehitti aiemmat asemansa pääpuolustuslinjalla, jota sittemmin alettiin kutsua nimellä Mannerheim-linja.Talvisodan historia, osa 2 s. 83
Tämän jälkeen taisteluissa seurasi useamman päivän mittainen hiljaisempi vaihe, jonka arveltiin johtuvan muun muassa hyökkävien puna-armeijan yksiköiden huoltovaikeuksista ja suomalaisten tekemistä sulutuksista sekä vastapuolen mielenkiinnon suuntautumisesta alueen luoteis-osaan.Talvisodan historia, osa 2 s. 83–84