pienoiskuva|Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov allekirjoittamassa Molotov–Ribbentrop-sopimusta Moskovassa 23. elokuuta 1939. Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin seisovat hänen takanaan. pienoiskuva|Stalin kättelemässä Joachim von Ribbentropia sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Molotov–Ribbentrop-sopimus (, , myös nimellä Hitlerin–Stalinin sopimus) oli Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, joka solmittiin 23. elokuuta 1939. Se sai nimensä sopimuksen allekirjoittaneista ulkoministereistä Joachim von Ribbentropista ja Vjatšeslav Molotovista.Suomen historian dokumentteja: Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus
Sopimuksen sisältö Sopimuksen nojalla kumpikin osapuoli sitoutui olemaan liittymättä sellaiseen valtaryhmittymään, joka oli tähdätty toista sopimusosapuolta vastaan. Sopimukseen jätettiin kuitenkin eräs merkittävä aukko: siinä ei ollut tavanomaista mainintaa sopimuksen raukeamisesta siinä tapauksessa, että jompikumpi sopimusosapuoli aloittaisi itse sodan kolmatta valtiota vastaan.Jakobson 1955, s. 194.
Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta, jonka kohteina olivat Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania.Suomen historian dokumentteja: Salainen lisäpöytäkirja. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Adolf Hitler oli keväällä 1939 päättänyt, että Saksa valtaisi Puolan. Iso-Britannia oli kuitenkin antanut Puolalle turvatakuut.Beevor 2012, s. 28–29 Molotov–Ribbentrop-sopimus mahdollisti hyökkäyksen Puolaan, koska Hitlerin ei tarvinnut pelätä Neuvostoliiton reaktiota saati kahden rintaman sotaa. Hitler piti varmana, että sopimus saisi Britannian luopumaan turvatakuistaan Puolalle.Overy 2009, s. 14 Samalla Neuvostoliitto valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalta.
1. syyskuuta 1939 eli vain hieman yli viikko sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Saksa hyökkäsi Puolaan. Vastaavasti Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan itäosaan 17. syyskuuta 1939, vain kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Japanin kanssa Mongoliassa: Neuvostoliitto ja Japanin Kwantungin armeija olivat toukokuusta 1939 alkaen käyneet Halhin-Golin taisteluina tunnettua rajasotaa.
Josif Stalinin elämäkerran kirjoittaja, venäläinen kenraalieversti Dmitri Volkogonov on siteerannut Neuvostoliiton Berliinin-suurlähettilään raporttia keskustelusta, jonka tämä oli käynyt Hitlerin kanssa 3. syyskuuta 1939, kaksi päivää Saksan Puolaan kohdistaman hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Raportin mukaan Hitler oli lausunut:
Von Ribbentropin ollessa lähdössä sopimuksen allekirjoituksen jälkeen takaisin Berliiniin ja hyvästellessä isäntiään Stalin tarttui hänen käteensä ja lausui: ”Neuvostohallitus suhtautuu erittäin vakavasti tähän uuteen sopimukseen. Voin antaa kunniasanani siitä, ettei Neuvostoliitto tule pettämään liittolaistaan.” Historoitsija Max Jakobson on päätellyt Stalinin aavistaneen jo tuolloin, että uusi liittolainen voisi pettää hänet.Jakobson 1955, s. 194–195.
Kaupankäynti 20. elokuuta, muutamaa päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista, Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 200 miljoonan markan kauppasopimuksen, jossa Saksa saisi raaka-aineita, erityisesti metalleja, ja Neuvostoliitto vastineeksi sotateknologiaa sekä koneita ja laitteita. Perussopimus synnytti myös muita taloussopimuksia, muun muassa 11. helmikuuta 1940 ja tätä laajemman 10. tammikuuta 1941. Vielä huhtikuussa 1941 Saksa sopi Neuvostoliiton toimittavan miljoona tonnia öljyä. Salainen lisäpöytäkirja ja laaja tavaraluotto Saksan kanssa olivat Stalinin vaatima hinta siitä, että Neuvostoliitto ylipäätään hyväksyi hyökkäämättömyyssopimuksen. Hitler oli päättänyt hyökätä Puolaan, ja Neuvostoliitto käytti tilaisuutta hyväkseen.Mäkelä 1964, s. 118.
Taustaa
Ensimmäisen maailmansodan tuloksena Neuvostoliiton ympärille oli syntynyt joukko pikkuvaltioita, jotka muodostivat sille jonkinlaisen turvallisuusvyöhykkeen. Neuvostoliiton johtomiehet alkoivat kuitenkin vähitellen nähdä niissä osan kapitalistisesta, Neuvostoliitolle vihamielisestä maailmasta. Reunavaltiot olivat pieniä ja heikkoja, ja mikä tahansa suurvalta voisi Moskovan näkökulmasta käyttää niitä hyväkseen hyökkäyksessään Neuvostoliittoa vastaan. Turvallisuusvyöhyke saattoi siten muuttua vaaravyöhykkeeksi, ja Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen Neuvostoliitto alkoi pitää Saksaa tuon muutoksen aiheuttajana.Mäkelä 1964, s. 111.
Saksan laajentumispyrkimykset Heti valtaannousunsa jälkeen Adolf Hitler aloitti vuoden 1918 Versailles'n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen järjestelmällisen purkamisen. Neuvostoliiton ulkoministeri Maksim Litvinov ennusti yhdysvaltalaisille lehtimiehille Kansainliiton päämajassa Genevessä marraskuussa 1937, että ennen kuin saksalaiset hyökkäävät Venäjälle, he hyökkäävät länteen, ja kun he ovat valmiit tähän, he tulevat Moskovaan pyytämään sopimusta. Litvinovin arvion mukaan ensimmäisenä Hitlerin tähtäimessä oli Itävalta, ja pian sen jälkeen vaikeuksiin tulisi joutumaan Tšekkoslovakia.Jakobson 1999, s. 247. Litvinov oli tietoinen Hitlerin aikeista hankkia Saksalle ”elintilaa”, koska hän oli – yhtenä hyvin harvoista silloisista huippupoliitikoista – lukenut Hitlerin Taisteluni-kirjan kannesta kanteen.Jakobson 1955, s. 15.
Samaan aikaan marraskuussa 1937 Hitler paljasti todelliset aikeensa lähimmille miehilleen Berliinin valtakunnankansliassa pidetyssä salaisessa kokouksessa. Läsnä olivat ulkoministeri Konstantin von Neurath, Saksan ilmavoimien ylipäällikkö, marsalkka Hermann Göring, sotaministeri, marsalkka Werner von Blomberg, laivaston ylipäällikkö amiraali Erich Raeder ja Wehrmachtin ylipäällikkö kenraalieversti Werner von Fritsch. Hitler julisti Saksan pahimmiksi vihollisiksi Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan, ja nämä kaksi olisi kukistettava ennen Venäjää. Tämän olisi Hitlerin mukaan tapahduttava vuosina 1943–1945, jolloin Saksan voiman pitäisi saavuttaa huippukohtansa. Ensimmäisenä tehtävänä olisi kuitenkin Itävallan ja Tšekkoslovakian valtaaminen sivustojen turvaamiseksi.Jakobson 1955, s. 14.
Maaliskuussa 1938 Kominternin pääsihteeri Georgi Dimitrov julkaisi Bolševik-lehdessä Hitlerin oletetun ”aikataulun”, jonka mukaan Saksa tulisi hyökkäämään Itävaltaan keväällä 1938, Tšekkoslovakiaan syksyllä 1938, Unkariin keväällä 1939, Puolaan syksyllä 1939, Jugoslaviaan keväällä 1940, Romaniaan ja Bulgariaan syksyllä 1940, Tanskaan, Alankomaihin, Belgiaan, Ranskaan ja Sveitsiin keväällä 1941 sekä Venäjälle syksyllä 1941. Litvinovin ja Dimitrovin ennusteet olivat hyvin kaukonäköisiä ja eräiltä osin jopa täsmällisempiä kuin Hitlerin omat kaavailut.Jakobson 1955, s. 19.
Itävallan liittäminen Saksaan ja Tšekkoslovakian kaappaus Maaliskuussa 1938 Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan, ja maa liitettiin Saksaan. Tämä merkitsi Moskovan silmissä ensimmäistä repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä. Tapahtuma laukaisi sarjan neuvotteluja, joita Neuvostoliitto alkoi käydä reunavaltioiden kanssa. Neuvostoliitto tarjosi sopimusta, jonka nojalla se antaisi sotilaallista apua Saksan hyökätessä. Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola torjuivat kaikki tarjouksen. Yleisesti uskottiin, että jos neuvostojoukot saisivat marssia ”auttamaan” jotakin pientä naapurimaata, niitä ei enää saataisikaan poistumaan. Syvä epäluulo oli siten molemminpuolista.Mäkelä 1964, s. 112. Suomessa neuvotteluja ensin ulkoministeri Rudolf Holstin, myöhemmin myös pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa kävi huhtikuusta 1938 lähtien Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteeri Boris Jartsev.Jakobson 1999, s. 249. Rudolf Holsti joutui eroamaan ulkoministerin paikalta marraskuussa 1938, eikä uudeksi ulkoministeriksi nimitetty Eljas Erkko halunnut keskustella Jartsevin kanssa.Jakobson 1999, s. 260.
Syksyllä 1938 Tšekkoslovakia joutui Münchenin sopimuksen nojalla luovuttamaan sudeettialueet Saksalle, ja tällä oli Neuvostoliittoon voimakas vaikutus. Neuvostoliitossa oltiin vakuuttuneita siitä, että Ranska ja Britannia olivat luvanneet Tšekkoslovakian Saksalle palkkioksi siitä, että se aloittaisi sodan Neuvostoliittoa vastaan. Tämän käsityksen Stalin toisti valtioneuvos J. K. Paasikivelle Moskovassa käydyissä Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa vuotta myöhemmin. Maaliskuussa 1939 Saksa miehitti Tšekkoslovakian, mikä rikkoi Münchenin sopimuksen, sillä Hitler oli Münchenissä vakuuttanut länsivaltojen johtomiehille, ettei hänellä ollut sudeettialueiden jälkeen enää muita vaatimuksia Tšekkoslovakian suhteen. Tšekkiläisestä osasta muodostettiin Böömin ja Määrin protektoraatti, ja Slovakia julistautui Saksan painostamana itsenäiseksi, mutta tosiasiassa siitä tuli Saksan ylivallan alainen nukkevaltio.Mäkelä 1964, s. 113.
Aluevaatimukset Puolalle Saksan ja Puolan välillä ei vuoden 1938 aikana ollut näkyviä jännitteitä, ja voimassa oli neljä vuotta aiemmin solmittu hyökkäämättömyyssopimus. Hitler ei todennäköisesti kaavaillut sotaa, vaan pyrkimys oli saada Puola suostumaan aluevaatimuksiin.Overy 2009, s. 7 Saksa vaati Danzigin palauttamista sekä huoltotien ja rautatien rakentamista Puolan käytävään. Puolalle myös tarjottiin pääsyä Antikomintern-sopimukseen.Overy 2009, s. 8–10 Vastineeksi Puolalle olisi annettu vapaasatama Danzigin alueelta, ja vuoden 1934 hyökkäämättömyyssopimusta olisi pidennetty. Puola kuitenkin tyrmäsi aluevaatimukset, ja maaliskuussa 1939 se lopetti kaikki neuvottelut Saksan miehitettyä Böömin ja Määrin alueet sekä Liettuan Memelin alueen.
Liittolaisuuksien tavoittelu Tšekkoslovakian miehitys keväällä 1939 sai Britannian ja Ranskan antamaan Puolalle turvatakuut, joita Britannian pääministeri Neville Chamberlain kuvaili ”vakuutukseksi ja rauhanrintamaksi aggressiota vastaan”.Bell 1986, s. 255 Italian hyökättyä Albaniaan huhtikuussa 1939 länsivallat antoivat takuut myös Kreikalle ja Romanialle. Ranska ja Britannia pyrkivät liittoon myös Romanian kanssa.Beevor 2012, s. 30
Keväällä 1939 Stalin tarjosi Britannialle ja Ranskalle liittolaisuutta sopimuksella, jonka mukaan Neuvostoliitto auttaisi, mikäli jokin Keski-Euroopan maa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Erityisesti Britanniassa tarjousta kuitenkin epäröitiin, sillä Staliniin ja kommunismiin suhtauduttiin varauksella, eikä pääministeri Chamberlain halunnut provosoida Hitleriä. Samalla länsivallat kuitenkin pelkäsivät Hitlerin ja Stalinin liittoa, mikä olisi merkinnyt vaivoin rakennetun voimatasapainon järkkymistä. Saksa taas pelkäsi länsimaiden ja Neuvostoliiton yhteistyötä sekä kahden rintaman sotaa. Neuvostoliitto pelkäsi Saksan ja länsimaiden juonittelua sitä vastaan, koska ne kaikki olivat kapitalistisia maita.Mäkelä 1964, s. 113–114.
Toukokuun alussa 1939 Stalin siirsi ulkoministeri Maksim Litvinovin syrjään ja nimitti tämän tilalle luottomiehensä Vjatšeslav Molotovin. Muutos aiheutti poliittista etäisyyttä Neuvostoliiton ja länsivaltojen välille. Ulkomailla jäätiin laajalti kaipaamaan Litvinovia, sillä tämä oli hallinnut useita vieraita kieliä ja pystynyt keskustelemaan eurooppalaisten virkaveljiensä ja lähettiläiden kanssa näiden omilla kielillä. Molotov taas puhui vain venäjää eikä ollut tottunut diplomaattiseen kielenkäyttöön.Jakobson 1955, s. 161.