Anabaptismi

Anabaptismi on radikaali protestanttinen perinne, jonka historia juontaa juurensa 1500-luvulla vaikuttaneeseen Ulrich Zwingliin. Anabaptismi syntyi uskonpuhdistusajalla vapaaseurakuntaliikkeenä, joka erottautui toisista korostamalla aikuiskasteen välttämättömyyttä ja hyläten roomalaiskatolisen kirkon harjoittaman lapsikasteen.

Anabaptistiliike alkoi Sveitsin Zürichissä ja se levisi nopeasti Määriin ja koko Saksaan. Sekä roomalaiskatoliset että muut protestanttiset ryhmät vainosivat monia anabaptisteja Euroopassa, ja useat liikkeen johtajat teloitettiin 1500-luvun lopulla. Pohjois-Saksan ja Alankomaiden pasifistiset anabaptistit kokoontuivat Menno Simonsin johdolla ja selvisivät vainoista.

Mennon seuraajat muodostivat lopulta mennoniittisen perinteen, josta muodostui ainoa pysyvät anabaptistinen perinne. Mennoniitat vaalivat edelleen Mennon opetuksia, joihin kuuluu ajatuksia pasifismista, hengellisyydestä ja yhteiskunnallisia näkemyksiä. Mennoniittisen perinteen kautta anabaptistit tunnetaan eristäytyneestä elämästä, pasifismista, radikaalista opetuslapseudesta ja elämän yksinkertaisuudesta.

Etymologia Sana anabaptismi tulee sanoista "kastaa uudelleen". Tämä oli vastustajien antama nimi, jota liikkeen edustajat eivät hyväksyneet. He eivät kastaneet vauvoja, koska eivät pitäneet sitä raamatullisena. Siksi he eivät mielestään kastaneet ketään uudestaan.

Uskonpuhdistajien uskollisuus Raamatulle

Raamatun kääntäminen kansankielille synnytti Euroopassa valtavan raamatunlukuinnostuksen. Ihmiset kokoontuivat seuroihin (konventikkeleihin) oppimaan Raamattua. Näin monet tulivat uskoon ja saattoivat itse Raamattua lukemalla muodostaa oman teologiansa. Anabaptistit ja tunnetut uskonpuhdistajat olivat monessa asiassa samaa mieltä ja aluksi samalla puolella vastustamassa katolista kirkkoa. Zwingli, Jean Calvin ja Martti Luther halusivat luoda kirkon, joka voisi korvata katolisen kirkon aseman valtion ainoana kirkkona. Maalliset hallitsijat olivat katolisella ajalla tottuneet siihen, että kaikkien kansalaisten piti kuulua samaan kirkkoon. He vaativat uskonpuhdistajilta "kenen maa, sen uskonto" -periaatteen toteutumista. Anabaptistien raamattunäkemys merkitsi valtion erottamista kirkosta, mikä oli ristiriidassa hallitsijoiden toiveiden kanssa. Anabaptistit halusivat muodostaa vain uskovista koostuvia vapaaseurakuntia ("eine Sonderkirche" = erityisseurakunta). Uskonpuhdistajat yrittivät taivutella anabaptisteja kanssaan yhteen samaan kirkkoon, mutta nämä eivät taipuneet. Anabaptistit kokivat, että uskonpuhdistajien uskoon jäi vielä puhdistettavaa. Valtion kannalta pahinta anabaptistien opissa oli se, että he kieltäytyivät asepalveluksesta ja vauvojensa kastamisesta. Koska valtio ja kirkko tuohon aikaan olivat pitkälti yksi ja sama asia, vauvojen kastaminen merkitsi tuolloin myös alamaisten tekemistä hallitsijoille. Koska nuoret protestanttiset valtiot olivat jatkuvassa vaarassa tulla paavin sotaväen valloittamiksi, kastajien kristillinen pasifismi oli heidän silmissään vaarallinen asia. Niinpä hallitsijat yhdessä valtiokirkkojen kanssa alkoivat vainota, vangita, karkottaa ja teloittaa anabaptisteja.

Liikkeen synty Sveitsissä thumb|Anabaptistien levinneisyys Euroopassa.

Ulrich Zwingli oli Zürichin suurkirkon pappi ja hänellä oli läheiset suhteet kaupungin raatiin. Hän luki Erasmus Rotterdamilaisen vuonna 1516 julkaisemaa Uutta testamenttia. Hän oli luomassa oppia tulevalle reformoidulle valtiokirkolle. Päätettäessä opista, hän sai vastustusta Balthasar Hubmaierilta, Konrad Grebeliltä ja Felix Manzilta, jotka olivat osallistuneet Zwinglin järjestämiin väittelyihin. He katsoivat, että Zwingli ei ollut uskollinen Raamatulle (sola scriptura -periaatteelle) säilyttäessään lapsikasteen, kirkon ja viranomaisten yhteyden ja kristittyjen osallistumisen sodankäyntiin.<ref>The Anabaptists and other Radical Reformers Story of the Church</ref> Vaikka miesten välillä oli muitakin opillisia erimielisyyksiä, kasteasia nousi yli muiden, mitä kuvastaa haukkumanimi "uudestikastajat". Tosiasiassa he tunsivat vain yhden kasteen, nimittäin uskovien kasteen, joka tarkoittaa henkilökohtaisen uskoontulon jälkeen otettua kastetta. Zwingli nimitti heitä myös kasteenvastustajiksi, "katabaptisteiksi", koska he vastustivat vauvojen kastamista. He eivät pitäneet vauvojen kastetta raamatullisena kasteena. Siksi he itse ajattelivat olevansa vain kerran kastettuja.

Juuri se seikka, että he eivät antaneet kastaa vauvojaan johti ensimmäisiin yhteenottoihin raadin ja Ulrich Zwinglin kanssa. Kun vauvojensa kastamisesta kieltäytyvät eivät alistuneet raadin toimenpiteisiin, seurasi uusi uskontoväittely. Välittömästi sen jälkeen annettiin tammikuussa 1525 uusi määräys, jossa vaaditaan, että niitten, jotka olivat kieltäytyneet kastattamasta vastasyntyneitä lapsiaan, oli maastakarkotuksen uhalla viikon sisällä vietävä heidät kasteelle. Tämä johti siihen, että monet uskoon tulleet sen sijaan, että olisivat kastattaneet vauvansa ottivatkin itse kasteen ja ajatus uskovien muodostamasta seurakunnasta vahvistui. Historian tutkijat pitävät tuota ajankohtaa kastajaliikkeen syntynä. Anabaptismi siis syntyi Zwinglin kannattajain piirissä tammikuussa 1525.

Zürichistä liike levisi Sankt Galleniin, Graubündeniin ja muihin Pohjois-Sveitsin osiin sekä Etelä-Saksaan. Muiden alueiden anabaptistit nimittivät Sveitsin anabaptisteja "sveitsiläisveljiksi". Itävällan ja Sveitsin rajakaupunki Waldshut muodostui tärkeäksi paikaksi, koska siellä asui Balthasar Hubmaier, joka oli alusta asti ollut mukana Zürichissä Zwinglin järjestämissä väittelyissä. Hän oli ottanut kasteen huhtikuussa 1525. Hänen vaikutuksestaan liike levisi Sankt Galleniin, Berniin ja Baseliin. Hän oli liikkeen oppineimpia miehiä ja oli toiminut yliopistojen professorina. Herätys alkoi kaupungeista. Kastajiin kuului enimmäkseen kaupungin käsityöläisiä ja maaseudulla talonpoikia. Sankt Gallenissa kerrotaan olleen vuonna 1525 noin 800 kastajaa. Kaupungin arkisto kertoo, että vielä vuonna 1639 seudulla oli anabaptisteja, kaupungissa koulun opettaja ja muutamia, jotka asuivat maaseudulla.

Zürichissä vaino koveni, kun raati maaliskuussa 1525 antoi asetuksen, jossa säädettiin maastakarkotus jokaiselle, joka antoi kastaa itsensä uudelleen. Maaliskuussa 1526 raati antoi asetuksen, jossa määrättiin, että jokaisen oli pysyttävä omassa pastoraatissaan ja käytävä siellä kirkossa. Kastajia ei saanut majoittaa eikä ruokkia. Ankarat rangaistukset uhkasivat niitä, jotka eivät totelleet määräyksiä. Raati ja Zwingli kävivät sanoista tekoihin, kun Felix Manz tammikuussa 1527 hukutettiin Zürichin läpi virtaavaan Limmatiin. Zürichistä vaino levisi muualle Sveitsiin. Anabaptisteille annettiin sakkoja, vankeutta, maastakarkotuksia, takavarikoitiin omaisuutta ja annettiin kuolemanrangaistuksia. Baselissa teloitettiin ensimmäinen kastaja tammikuussa 1530. Saman vuoden lopulla julkaistiin uusi määräys: peruuttajat armahdetaan, kannassaan pysyvät karkotetaan, ja jos he palaavat, heidät hukutetaan tapaamispaikalla.

Kronikoitsija kirjoittaa, että Appenzellin osavaltiossa muutamassa kuukaudessa tuhansia ihmisiä oli liittynyt anabaptisteihin. Näiltä seuduilta monet muuttivat Määriin, jolloin syntyi kastajaliikkeen itäinen haara. Katolisten joukkojen uhatessa kaupunkia yhdenmukaisen kristillisyyden vaatimus vain kasvoi. Siksi luotiin tiukka kirkkojärjestys. Vuonna 1530 Zürichin raati sääti lain, jonka mukaan kansalaisten oli pakko käydä kirkossa. Zwingli kaatui taistelussa katolisia hyökkääjiä vastaan vuonna 1531. Hänen seuraajansa Heinrich Bullinger jatkoi vainoa.Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (), sivut 68–107

Eteläsaksalainen haara

Martti Luther kohteli anabaptisteja samoin kuin Zwingli. Jo ennen Sveitsin kastajaliikkeen syntyä, Luther oli taistellut omien alueidensa radikaaleja ja "hurmahenkiä" vastaan. Siksi uudet samalta vaikuttavat liikkeet tavallisesti yhdistettiin niihin tutkimatta niiden mahdollisia eroja. Luterilaiset olivat vähitellen taistelleet itselleen tietyn aseman ja vapauden Speyerin valtiopäivillä 1520-luvulla ja Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1530 ja Nürnbergin sopimuksen avulla 1532. Tammikuun 4. päivänä 1528 keisari antoi Speyerissä julistuksen, joka oli suunnattu kastajaliikettä vastaan. Se määräsi, että uskovien kaste (uudestaan kastaminen) oli rangaistava kuolemalla tarvitsematta minkäänlaista oikeudenkäyntiä hengellisten viranomaisten edessä. Oli vain todettava, että tuo raskas rikos oli tehty, ja sitä seurasi kuolema roviolla tai mestaus miekalla. Samalla tavalla oli kohdeltava myös niitä, jotka itse eivät olleet uudesti kastettuja, mutta kieltäytyivät viemästä lapsiaan kasteelle. Speyerin toisilla valtiopäivillä vuonna 1529 säädyt korottivat tämän katolisen keisarin määräyksen valtakunnanlaiksi. Näin kaikki saksalais-roomalaisen valtakunnan osavaltiot, sekä katoliset että evankeliset, saivat perustuksen, jonka nojalla paikallishallitukset, säädyt ja raadit julkaisivat samankaltaisia määräyksiä.

Augsburg oli ensimmäisiä paikkoja, jossa anabaptistit menestyivät. Hubmaier pakeni sinne Sveitsistä 1526. Kaupungissa vaikuttivat myös anabaptistijohtajat Ludwig Hätzer ja Hans Denk. Siellä toimi myös thüringeniläinen kirjansitoja ja kirjojen levittäjä Hans Hut. Hän tunsi hyvin Wittenbergin ja kääntyi vuonna 1524 kasteasiassa itse suurten uskonpuhdistajien puoleen saadakseen selvyyttä asiaan. Hän koki jääneensä vastausta vaille. Hän kielsi viemästä kasteelle äsken syntynyttä lastaan ja selitti, ettei hänelle ollut Raamatusta voitu osoittaa lapsikasteen välttämättömyyttä tai oikeutta. Tämän seurauksena hänen oli paettava kaupungista. Ilmeisesti hän tällöin muutti Nürnbergiin. Toukokuussa 1526 Hut otti kasteen. Hän matkusteli laajalti Baijerissa, Schwabenissa, Frankenissa ja Itävallassa ja menestyi hyvin saarnaajana. Hänet vangittiin 1527. Kidutuksesta uupuneena hän ilmeisesti maatessaan olkivuoteella kaatoi kynttilän ja kuoli saamiinsa palovammoihin. Myös joissakin muissa Etelä-Saksan kaupungeissa oli kastajaseurakuntia, kuten Ulmissa, Memmingenissä, Passaussa ja Regensburgissa. Hessenin maakreivi Filip Jalomielinen, Lutherin läheinen ystävä, oli poikkeus ruhtinasten joukossa, sillä hän ei sallinut alueillaan kuolemanrangaistusta kastajia vastaan. Sen sijaan heidät voitiin tuomita elinkautiseen vankeuteen.

Ambrosius Spittelmaier oli anabaptisti, joka vangittiin. Hänen kuulustelupöytäkirjaansa merkityt tiedot hänen uskostaan valaisevat meille anabaptistien ajatuksia. Hän esittää pyhän Raamatun ehdottomana auktoriteettinaan. Kristus on hänelle iankaikkinen Jumalan Poika, mutta samalla todellinen ihminen, lihaa ja verta niin kuin mekin. Kärsimyksellään ja kuolemallaan Hän on ansainnut meille Jumalan armon ja avannut sen taivaan valtakunnan, jonka Aadamin ja Eevan syntiinlankeemus meiltä riisti. Meidän on omalta puoleltamme omistettava tämä evankeliumi elävällä uskolla ja totuudessa seurattava Kristusta saavuttaaksemme autuuden. Oikea usko ei ole ainoastaan ulkonainen tunnustus vaan sydämen kokemus, ja sen todistaa kristillinen vaellus ja ennen kaikkea rakkaus lähimmäisiin. Kysymykseen omaisuuden yhteisomistuksesta hän vastasi, ettei hän sillä tarkoittanut järjestettyä kristillistä kommunismia vaan ainoastaan sitä lähimmäisen rakkautta, jota Kristus itse julisti. Kristityllä voi olla omaisuutta, mutta hänen tulee aina pitää mielessä, että se kuuluu kaikille veljille. Tässä mielessä kristityn ei pidä pitää mitään omanaan, vaan asettaa se tarvitsevien veljiensä käytettäväksi. Vain Määrin anabaptistit ja huterilaiset ajattelivat omaisuudesta toisin. Spittelmaier teloitettiin miekalla helmikuussa 1528 siinä Nürnbergin lähellä olevassa linnassa, jossa häntä pidettiin vangittuna.Gunnar Westin, Vapaan Kristillisyyden Historia, 1975 (), s. 108–126.

Itäinen haara