Kirkosta eroaminen tarkoittaa Suomessa yleisimmin joko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tai Suomen ortodoksisen kirkon jäsenyydestä luopumista.
2000-luvulla yleisin tapa erota kirkosta on ollut eroakirkosta.fi-palvelu. Sivustolla on lomake, joka laatii valmiin eroilmoituksen ja välittää sen Digi- ja väestötietovirastolle (DVV). Nykyään eroakirkosta.fi ilmoittaa DVV:n verkkopalvelun olevan ensisijainen tapa erota kirkosta, mutta myös eroakirkosta.fi:n oma lomake on edelleen voimassa. DVV:n omien henkilötietojen tarkastuspalvelussa voi muun ohessa erota uskonnollisesta yhdyskunnasta. Erota voi myös vapaamuotoisella kirjallisella ilmoituksella tai henkilökohtaisesti kirkkoherranvirastossa tai DVV:n toimipaikassa. Ero astuu voimaan, kun ilmoitus on saapunut viranomaiselle.
Kirkosta eroaminen liittymättä samalla johonkin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan on Suomessa ollut mahdollista vuodesta 1923. Eroamista helpotettiin vuonna 2003, minkä jälkeen eroaminen yleistyi voimakkaasti. Seuranneiden kymmenen vuoden aikana eronneiden määrä kohosi useisiin satoihin tuhansiin. Yleisimpiä syitä kirkosta eroamiseen ovat tutkimusten mukaan muun muassa kirkon jäsenyyden kokeminen merkityksettömäksi, kirkollisvero ja vähäinen tai puuttuva usko. Myös pettymykset ja mielipide-erot ovat nousseet esiin erosyinä.
Kirkosta eroaminen on laskenut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärää merkittävästi. Uskontokuntiin kuulumattomien määrä on huomattavasti kasvanut. Valtaosa eronneista ei ole liittynyt muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin.Haastettu kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008–2011 Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115, s. 31, 83–91 Vuoden 2025 lopussa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 61,2 prosenttia väestöstä, kun osuus vuonna 2000 oli 85,1 prosenttia ja 67,8 prosenttia vuonna 2020. Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2025 yhteensä 35,9 prosenttia väestöstä ja ortodoksisiin kirkkoihin kuuluvia 1,0 prosenttia.
Historiaa 1600-luvulta 1800-luvulle Suomen kuuluessa Ruotsiin oli maassa voimassa uskontopakko vuodesta 1634 alkaen. Kaikkien oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon tai lähdettävä maasta. Poikkeuksena Karjalan ortodokseilla oli rajoitettu uskonnonvapaus, vaikkakin aluetta kohtasi luterilaistaminen ja ortodoksien joukkopako 1600-luvulla. Anglikaaniseen tai reformoituun kirkkoon kuuluminen oli mahdollista ulkomaalaisille vuodesta 1741 alkaen. Maahanmuuttajat saivat harjoittaa muitakin kristillisiä uskontoja vuodesta 1781; vapaus koski Ruotsiin muuttaneita ja heidän jälkeläisiään. Evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen tai vaihtaminen toiseen uskontoon ei ollut mahdollista.Suomen uskonnonvapauden historia Uskonnonvapaus.fi, viitattu 5.12.2014Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi ortodoksisesta kirkosta HE 59/2006, s. 5Uskonnonvapaus kehittyi vähitellen 1700-luvulta alkaen kohti uskonnonvapauslain säätämistä 1920-luvulla Evl.fi, viitattu 3.7.2020
Vuonna 1869 säädettiin kirkkolaki, jonka mukaan ”erehdyksessään pysyvät” sai päästää kirkosta. Käytännössä tämä ei ollut mahdollista mm. siksi, että muita väestörekisterin pitäjiä ei ollut. Luterilaisen kirkon papisto halusi 1870-luvulla edelleen pitää kiinni luterilaisen kirkon asemasta valtionkirkkona. Se ei ollut valmis sallimaan siirtymistä ”keisarin uskoon”. Hallitsija puolestaan ei ollut valmis sallimaan ortodokseille oikeutta erota omasta kirkostaan, sillä se ei ollut sallittua muuallakaan Venäjällä.
Vuonna 1889 tuli voimaan eriuskolaislaki, joka salli eroamisen luterilaisesta kirkosta, jos samalla liittyi toiseen protestanttiseen ryhmään. Tämä koski metodisteihin ja baptisteihin siirtyviä. Siirtyminen oli mahdollista 21 vuotta täyttäneille, jotka olivat ensin saaneet luterilaista opetusta. Harkinta-aika oli kaksi kuukautta. Kirkosta eroaminen ja jääminen uskontokuntien ulkopuolelle ei ollut mahdollista. Ei myöskään ollut sallittua kääntyä ortodoksiksi tai roomalaiskatoliseksi.
1900-luku Kaikkien kirkollisten seurakuntien ulkopuolelle siviilirekisteriin oli mahdollista jäädä vuodesta 1918 alkaen, jos ei vielä ollut minkään kirkollisen yhdyskunnan jäsen. Käytännössä tämä tarkoitti kastamatta jätettyjä lapsia. Siviilirekisterissä oli vielä vuonna 1920 ainoastaan 860 henkeä, 0,2 promillea väestöstä.Suomen väkiluku joulukuun 31. päivänä 1920 (seurakuntakirjojen mukaan): 2 Suomen virallinen tilasto 6 : 56 ; 2. Tilastollinen päätoimisto, Helsinki 1923. s. 30
Kirkosta eroaminen kokonaan tuli Suomessa mahdolliseksi v. 1923, kun uskonnonvapauslaki astui voimaan. Innokkaimmin uutta lakia olivat puoltaneet keskusta ja vasemmisto sekä eräät kokoomuslaiset papit. Jo samana vuonna koettiin eropiikki lähinnä vasemmistolaisimman työväen ja sivistyneistön keskuudessa.
Vastoin odotuksia uudistus ei kuitenkaan johtanut laajaan eroamiseen kirkosta, vaan seuraavina vuosina eroaminen oli alhaista. Eroaminen keskittyi lähinnä suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin. Eronneissa oli liikkuvaa väestöä, jonka sosiaaliset siteet olivat löyhät. Teollisuustyöntekijöiden ohella eronneissa oli ruotsinkielistä sivistyneistöä, jonka juuret olivat porvarillisessa radikalismissa. Kirkosta eroamisen puolesta työskentelivät vasemmistoradikaalit sekä eräät uskonnolliset vähemmistöt, joista helluntailiikkeellä oli eroamiseen muita vähemmistöjä suurempi vaikutus. Sisällissodan jälkeinen sosiaalinen paine kuitenkin jarrutti eroamista työväestön keskuudessa, kun ”punikeiksi” leimatut eivät halunneet leimautua myös ”pakanoiksi”. Kirkosta eronneita voitiin pitää epäilyttävinä ja heillä saattoi olla ongelmia työnsaannissa.
+ Kirkosta eroaminen 1923–1929 Vuosi Eronneita 1923 22 660 1924 3 646 1925 5 359 1926 3 369 1927 3 285 1928 4 396 1929 5 161
1940-luvun sotavuosina kirkosta eroavien määrä laski alle kahden tuhannen vuodessa. Eroaminen yleistyi sotien jälkeen voimakkaasti. Vuotuinen eromäärä pysytteli selvästi yli 10 000 eronneessa 1940-luvun lopulta aina vuoteen 1959. Yhdeksi syyksi lisääntyneille eroille on esitetty, että koko vuoden kirkollisvero perittiin kerralla, mikä olisi muistuttanut eroamisesta. Kun kirkollisvero vuodesta 1960 alkaen pidätettiin ennakkoveron yhteydessä, eroaminen väheni selvästi.Kirkosta eroamisen historia 1923–2005 eroakirkosta.fi
Eroamista helpotettiin vuonna 1969, minkä jälkeen erot yleistyivät jälleen. Siitä alkaen eroamisen voi hoitaa henkikirjoittajan toimistossa. Erolle ei myöskään tarvinnut enää ilmoittaa syytä.
Kirkosta eroaminen kiihtyi v. 1984, kun kirkolliskokous ei hyväksynyt naispappeutta. 1990-luvun alun lama kiihdytti eroamista, mutta laman jälkeen eroaminen väheni 2000-luvun vaihteeseen tultaessa.
2000-luku Kirkosta eronneiden määrä nousi selvästi vuonna 2003. Tuolloin voimaanastunut uusi uskonnonvapauslaki helpotti kirkosta eroamista: Eroamiseen ei enää tarvittu henkilökohtaista käyntiä, määrämuotoista lomaketta tai aiempaa kuukauden harkinta-aikaa. Myös uusi hautaustoimilaki lisäsi eroja, kun hautaustoimen maksut kirkkoon kuuluville ja siihen kuulumattomille tulivat yhtäsuuriksi.Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000–2003. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 89, Kirkon tutkimuskeskus, Tampere 2004. Luku III. Samana vuonna Tampereen vapaa-ajattelijat avasivat eroakirkosta.fi-palvelun.
Vuoden 2003 helpotusten takana oli tietoinen päätös. Edellistä, v. 1923 voimaan tullutta uskonnonvapauslakia säädettäessä oli nähty tarpeelliseksi, että eroaminen oli tehtävä henkilökohtaisesti. Tämän katsottiin aikanaan voivan estää eroamiseen tähtäävän joukkoyllytyksen. Oli myös pelätty sekaannuksia samannimisten välillä. Henkilökohtaista asiointia vaadittiin siksikin, että eroamisen nähtiin vaativan vakavaa harkintaa. Tämän vuoksi vuosina 1923–2003 käytössä oli myös kuukauden harkinta-aika eli niin sanottu ”katumuskuukausi”. Ero tuli voimaan, ellei sitä peruuttanut kuukauden kuluessa. Katumuskuukauden vuoksi eroilmoitus tuli antaa viimeistään marraskuussa, jotta saattoi säästää seuraavan vuoden kirkollisveron.Hallituksen esitys Eduskunnalle uskonnonvapauslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi HE 170/2002
Henkilökohtaisen asioinnin vaatimuksen ja katumuskuukauden nähtiin vaikeuttavan kirkosta eroamista perusteettomasti, minkä vuoksi niistä luovuttiin v. 2003. Samaan aikaan tuli mahdolliseksi erota kirkosta myös sähköisesti tietoliikenneyhteyksien välityksellä. Tästä muodostuikin pian yleinen eroamistapa.
Eroamiskäytäntö nykyisin
Kirkosta voi erota antamalla vapaamuotoisen kirjallisen eroilmoituksen. Ilmoituksen voi lähettää myös sähköpostitse tai verkkopalvelun kautta. Täysi-ikäinen henkilö voi erota itsenäisesti. Alaikäisen eroamiseen tarvitaan huoltajien suostumus. Tapauksia on kolmenlaisia eroajan iästä riippuen. Huoltajat voivat erottaa alle 12-vuotiaan lapsen uskonnollisesta yhdyskunnasta ilman hänen suostumustaan. 12–14-vuotiasta ei voi erottaa ilman hänen omaa suostumustaan. 15–17-vuotias voi erota itse, mutta tarvitsee huoltajien suostumuksen eroilmoitukseen.Maistraatit: Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyminen ja eroaminen Viitattu 15.12.2014
Eroaminen astuu voimaan heti, kun eroilmoitus on toimitettu seurakuntaan tai Digi- ja väestötietovirastoon.Evl.fi: Eroaminen tapahtuu tekemällä eroilmoitus Sähköpostieroamisen tapauksessa eron katsotaan astuneen voimaan, kun Digi- ja väestötietovirasto vastaanottaa sähköpostin. Digi- ja väestötietovirasto toimittaa eronneelle vahvistuksen, kun eroaminen on rekisteröity väestötietojärjestelmään.
Kirkosta voi erota koska tahansa, mutta kirkollisvero peritään kalenterivuosittain. Edellisen vuoden lopussa kirkkoon kuulunut henkilö maksaa kirkollisveroa koko seuraavan vuoden ajalta, vaikka eroaisikin kesken vuoden. Jos kirkosta eroaa viimeistään vuoden viimeisenä päivänä, välttyy seuraavan vuoden kirkollisverolta.Verohallinto: Kirkollisvero Viitattu 1.1.2014
Kirkosta eroamisen syyt Syyt kirkosta eroamiseen ovat vaihdelleet historian saatossa. Mitään yhtä syytä ei voida esittää, vaan ihmiset tekevät ratkaisunsa hyvin erilaisista syistä.
Erosyyt 1900-luvulla 1900-luvulla eroaaltoihin liittyivät poliittiset konfliktit kirkon ja eri väestönosien suhteissa. Sisällissodan jälkeen 1920-luvulla eroamiseen vaikutti työväestön epäluulo kirkkoa kohtaan. 1950-luvun kirkonvastainen liikehdintä ja 1960-luvun kulttuuriradikalismi johtivat uusiin konflikteihin. Nämä yhdistettynä radikaalin vasemmiston, myös kommunistien voimistuneeseen kannatukseen aiheuttivat eroaaltoja, joissa kyse oli poliittisesta protestista. Kirkosta vieraantumiseen vaikutti myös muuttoliike maalta kaupunkiin. Muutossa yhteys kirkkoon ja uskontoon särkyi. Muuttajat sijoitettiin suuriin kaupunkiseurakuntiin, joissa paikallinen identiteetti ja yhteenkuuluvuus olivat kadonneet. Yhteyden puute seurakuntaan ja kirkkoon sekä uskonnollisuuden puute nousivat 1960-luvun alun tutkimuksessa päätekijöiksi, joista kirkosta eroaminen johtui.
Eroamiseen on 1970-luvulla liittynyt myös ammattiyhdistyksen tai työporukan painostusta ainakin teollisuudessa ja rakennusalalla. Samaan aikaan esiintyi muuallakin voimakasta kirkon vastaista yhteiskunnallista liikehdintää.
Sosialistinen ideologian merkitys eroamiseen on sittemmin vähentynyt. Vuonna 1984 eroaalto seurasi kirkolliskokouksen kielteistä päätöstä naispappeudesta. Kun pappeus pysyi kiellettynä naisilta, se johti tasa-arvoa korostaneena aikana jyrkkään nousuun eroissa. Muuten kirkon kannanottoihin liittyneet protestieroamiset olivat 1900-luvulla vähäisiä.
1990-luvun alkupuolella korostuivat taloudelliset erosyyt. Merkittävimmät välittömät syyt olivat kirkollisvero, lama ja työttömyys sekä verotuksen taso yleensä. Taloudellisten syiden lisäksi oli muitakin syitä: Monet eivät uskoneet kirkon opetukseen eivätkä nähneet jäsenyydestä mitään hyötyä. Moni erosi myös pettymyksestä kirkon toimintaan tai seurakunnan työntekijöihin. Poliittiset erosyyt olivat harvinaisia.
Erosyyt 2000-luvulla