Ladakh <small>Ladakhin alueen kartta <small> Intian hallinnoima alue on kartassa tummemmalla punaisella. Historiallisesti Ladakhin kuningaskuntaan kuuluneet, Intian itselleen vaatimat alueet ovat vaaleammanpunaisia. Suurin kaupunki Leh Tärkeimmät kielet ladakhi, urdu Pinta-ala 45 110 km² Lukuun ottamatta Aksai Chiniä (37 555 km²), joka on Kiinan hallinnassa. Väkiluku (2001) 200 000 Väestötiheys 3/km²
Ladakh (, [], , [], , ’korkeiden solien maa’) on Intian pohjoisin liittoterritorio. Se erotettiin Jammu ja Kashmirin osavaltiosta omaksi territoriokseen vuonna 2019. Ladakh rajoittuu pohjoisessa Karakorumin vuoristoon ja etelässä Himalajaan. Se on yksi Intian harvimmin asutuista alueista. Historiallisesti Ladakhiin ovat kuuluneet Baltistanin laaksot, Induksen laakso, Zanskarin alue, Lahaul ja Spiti etelässä, Ngari (Länsi-Tiibet) idässä sekä Nubran laaksot pohjoisessa Khardung la -solan toisella puolella Ladakhvuorilla. Nykyään Ladakh rajoittuu idässä Tiibetiin, etelässä Lahauliin ja Spitiin, lännessä Kashmirin, Jammuun ja Gilgitin alueisiin ja pohjoisessa Keski-Aasiaan.
Ladakh on tunnettu vuoristoluontonsa kauneudesta ja buddhalaisesta kulttuuristaan. Sitä kutsutaan joskus "pieneksi Tiibetiksi", koska tiibetiläinen kulttuuri on voimakkaasti vaikuttanut Ladakhiin. Menneisyydessä Ladakh oli merkittävä alue strategisen sijaintinsa vuoksi kauppareittien risteyspaikkana, mutta Kiinan suljettua Tiibetin ja Keski-Aasian rajansa vuonna 1960 kansainvälinen kauppa alueella on hiipunut. Vuodesta 1974 Intian hallitus on tukenut Ladakhiin suuntautuvaa turismia.
Ladakhin suurin kaupunki on Leh. Alueen asukkaiden enemmistö on tiibetinbuddhalaisia, ja suurin osa lopuista šiiamuslimeja. Ladakhilaiset ovat viime aikoina toivoneet alueestaan erillistä liittovaltion aluetta, koska se eroaa uskonnoltaan ja kulttuuriltaan muslimienemmistöisestä Kashmirista.
Historia Kivikaiverruksia on löydetty useista Ladakhin osista, mikä osoittaa alueella olleen asutusta neoliittiselta kaudelta saakka. Ladakhin aikaisimmat asukkaat olivat sekoitus indoarjalaisia moneja ja dardeja, jotka mainitaan Herodotoksen,Hän mainitsee kahdesti Dadikai-nimisen kansan, ensin yhdessä Gandaroi-kansan kanssa ja myöhemmin kuningas Kserkseksen Kreikkaan hyökänneen armeijan katalogissa. Herodotos mainitsee myös Keski-Aasian kultaa kaivavat muurahaiset. Nearkhoksen, Megastheneen, PliniuksenEnsimmäisellä vuosisadalla Plinius toistaa, että dardit olivat suuria kullan tuottajia. ja PtolemaioksenPtolemaios asettaa Daradrai-kansan Induksen yläjuoksulle. teoksissa sekä Puranoiden maantieteellisissä luetteloissa. Ensimmäisen vuosisadan aikaan Ladakh kuului Kušana-valtakuntaan. Buddhalaisuus tuli läntiseen Ladakhiin toisella vuosisadalla Kashmirin kautta, kun suurin osa itäisestä Ladakhista ja Länsi-Tiibet harjoittivat bön-uskontoa. 600-luvun buddhalainen matkailija Xuán Zàng myös kuvailee alueen uskontoa kertomuksissaan.Katso Luciano. Hsuan-tsang kuvailee matkaa Ch'u-lu-tosta (Kuluta, Kullu) Lo-hu-lohon (Lahul), ja kertoo sitten, että "sieltä pohjoiseen, yli 2000 lin matkan, tie on hyvin hankala kylmine tuulineen ja lentävine lumineen; niin saavutaan Mo-lo-son, tai Mar-san kuningaskuntaan, sama kuin Mar-yul, yleinen nimi Ladakhille. Muualla tekstissä huomautetaan, että Mo-lo-so, jota kutsutaan myös nimellä San-po-ho, rajautuu Suvarnagotraan tai Suvarnabhumiin (Kullan maahan), joka on identtinen "Naisten kuningaskunnan" kanssa (Strirajya). Tuccin mukaan Zan-zun-kuningaskunta, tai ainakin sen eteläiset alueet, tunnettiin tällä nimellä 600-luvun Intiassa.
700-luvulla Ladakh joutui idästä laajenevan Tiibetin ja Keski-Aasiasta solien kautta kulkeutuvien kiinalaisten vaikutteiden väliin, ja oli vuoroin Tiibetin, vuoroin Kiinan vasallina. Vuonna 842 Nyima-Gon, tiibetiläinen kuninkaallinen, otti Ladakhin hallintaansa sen jälkeen kun Tiibetin valtakunta oli hajonnut, ja perusti erillisen Ladakhin dynastian. Tällä kaudella Ladakh tiibetiläistyi, ja sen väestö muuttui pääosin tiibetiläiseksi. Dynastia johti "buddhalaisuuden toista leviämistä", tuoden uskonnollisia ideoita Luoteis-Intiasta, erityisesti Kashmirista."Buddhalaisuuden ensimmäinen leviäminen" tapahtui itse Tiibetissä.
Islamilaisen vallan myötä Intian niemimaalla 1200-luvulla Ladakh päätti tukeutua uskonnollisissa kysymyksissä Tiibetiin. Lähes kahden vuosisadan ajan, noin vuoteen 1600 saakka, viereiset muslimivaltiot kohdistivat Ladakhiin ryöstöretkiä ja hyökkäyksiä, mikä johti Ladakhin heikkenemiseen ja hajautumiseen sekä ladakhilaisten osittaiseen kääntymiseen islamiin.
pienoiskuva|Tiksen luostari Ladakhissa. Kuningas Bhagan yhdisti Ladakhin ja vahvisti sitä, perustaen Namgyal-dynastian,Namgyal tarkoittaa "voitokasta" useilla tiibetiläisillä kielillä. joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Namgyalit karkottivat suurimman osan keskiaasialaisista hyökkääjistä, ja kuningaskunta ulottui väliaikaisesti jopa Nepaliin saakka, ennen keskitettyjä yrityksiä käännyttää alue islamiin ja tuhota buddhalaista esineistöä. 1600-luvun alussa tuhoutuneita esineitä ja gompia yritettiin restauroida, ja kuningaskunta laajentui Zanskariin ja Spitiin. Suurmogulien valtakunta, joka oli vallannut jo Kashmirin ja Baltistanin, kuitenkin voitti Ladakhin, joka onnistui silti säilyttämään itsenäisyytensä.
1600-luvun lopulla Ladakh asettui Bhutanin puolelle sen ja Tiibetin välisessä konfliktissa, minkä vuoksi Tiibet hyökkäsi Ladakhiin. Kashmir auttoi Ladakhia valtansa palauttamisessa sillä ehdolla, että Lehiin rakennettaisiin moskeija ja että Ladakhin kuningas kääntyisi islamiin. Temisgamin sopimus vuonna 1684 lopetti kiistan Tiibetin ja Ladakhin välillä, mutta jälkimmäisen itsenäisyyttä rajoitettiin huomattavasti. Vuonna 1834 dograt valloittivat Ladakhin Zorawar Singhin, Ranjit Singhin kenraalin komennuksessa. Ladakhilaisten kapina vuonna 1842 murskattiin, ja Ladakh liitettiin Jammun ja Kashmirin dogra-valtioon. Namgyal-suvulle annettiin Stokin jagir-alue, jonka se on pitänyt nimellisesti hallussaan tähän päivään saakka. 1850-luvulta lähtien eurooppalaisten vaikutus Ladakhissa lisääntyi – geologit, urheilijat ja matkailijat alkoivat tutkia Ladakhia. Vuonna 1885 Lehistä tuli herrnhutilaisen lähetysaseman päämaja.
Intian jaon aikaan vuonna 1947 dogra-hallitsija maharadža Hari Singh ei ollut varma, tulisiko hänen liittyä Intian unioniin vai Pakistaniin. Vuonna 1948 pakistanilaiset valloittivat alueen, ja miehittivät Kargilin ja Zanskarin, edeten 30 kilometrin päähän Lehistä. Intian hallitus lähetti Ladakhiin joukkoja, kun sen hallitsija oli allekirjoittanut liittymissopimuksen, joka teki siitä Intian liittovaltion osan. Vuonna 1949 Kiina sulki rajan Nubran ja Xinjiangin välillä, estäen kulun vanhoilla kauppareiteillä. Kun Kiina hyökkäsi Tiibetiin vuonna 1950, Ladakhiin suuntautui suuri tiibetiläisten pakolaisten virta. Vuonna 1962 Kiina miehitti Aksai Chinin, ja rakensi nopeasti sen läpi Xinjiangin ja Tiibetin yhdistäviä teitä. Maa rakensi myös Karakorumin maantien yhdessä Pakistanin kanssa. Intia rakensi taas samoihin aikoihin Srinagarin ja Lehin välille maantien, joka vähensi kaupunkien välistä matka-aikaa 16 päivästä kahteen.
Kashmirin alue on yhä Intian, Pakistanin ja Kiinan välisen kiistan kohteena. Kargilissa taisteltiin vuosien 1947, 1965 ja 1971 sodissa ja se oli mahdollisen ydinasekonfliktin polttopiste Kargilin sodan aikana vuonna 1999. Alue jaettiin kahtia Kargilin ja Lehin piirikuntiin vuonna 1979. Vuonna 1989 buddhalaisten ja muslimien välillä oli väkivaltaisia mellakoita. Kun Ladakh oli vaatinut autonomiaa Kashmirin dominoimalta osavaltiohallitukselta, Ladakhin autonominen kehitysvaltuusto () luotiin vuonna 1993.
Vuonna 2019 Ladakh erotettiin Jammu ja Kashmirista omaksi territoriokseen.
Maantiede pienoiskuva|Ladakhin maisemaa. pienoiskuva|Lehin kuukausittaiset keskilämpötilat. Ladakh on Intian korkein ylänkö, josta suuri osa on yli 3 000 metrin korkeudella. Se sijaitsee Himalajan ja Karakorumin vuorijonojen sekä Indusjoen yläjuoksun alueilla. Historiallisesti Ladakhiin kuuluvat suhteellisen runsasväkinen Induksen laaksoalue, syrjäisemmät Zanskarin (etelässä) ja Nubran laaksot (pohjoisessa Khardung lan toisella puolella), lähes asumaton Aksai Chin sekä Kargilin ja Surun laakson alueet lännessä (Kargil on Ladakhin toiseksi tärkein kaupunki). Ennen Intian jakoa Baltistan (nykyään Pakistanin hallinnassa) oli piirikunta Ladakhissa. Skardu oli Ladakhin talvipääkaupunki, Leh taas kesäpääkaupunki.
Alueen vuorijonot muodostuivat 45 miljoonan vuoden kuluessa Intian laatan työntyessä suurempaa Euraasian laattaa vasten. Prosessi on yhä käynnissä, ja aiheuttaa Himalajan alueella usein maanjäristyksiä. Ladakhin alueen huiput ovat keskimääräisellä korkeudella Zoji lan lähellä (5 000–5 500 metriä) ja kohoavat kaakkoon siirryttäessä, nousten korkeimmalle Nun Kunin kahdessa huipussa (7000 metriä merenpinnasta).
Surun ja Zanskarin laaksot muodostavat suuren Himalajan ja Zanskarin vuorijonon ympäröimän syvänteen. Korkein asuttu alue Surun laaksossa on Rangdum, jonka jälkeen laakso kohoaa 4 400 metrin korkeudelle Pensi lan solassa, joka on portti Zanskariin. Kargil, ainoa kaupunki Surun laaksossa, oli merkittävä kauppakaravaanien pysähdyspaikka ennen vuotta 1947, sillä se on suunnilleen samalla etäisyydellä 230 kilometrin päässä Srinagarista, Lehistä, Skardusta ja Padumista. Zanskarin laakso vuorostaan avautuu Stod- ja Lungnakjokien varsilla. Alueella sataa runsaasti lunta; Pensi la on avoinna vain kesäkuun ja lokakuun puolenvälin välillä. Indusjoki muodostaa Ladakhin selkärangan. Kaikki merkittävät historialliset ja nykyiset kaupungit – Shey, Leh, Basgo ja Tingmosgang – sijaitsevat joen lähellä.
Ladakhin vuorijonolla ei ole merkittäviä huippuja; sen keskimääräinen korkeus on hieman alle 6 000 metriä, ja harva sen solista on alle 5 000 metrin korkeudella. Pangongin vuorijono kulkee Ladakhin vuorijonon suuntaisesti noin 100 kilometriä luoteeseen Chushulista Pangongjärven etelärannalla. Sen korkein alue on 6 700 metriä merenpinnasta, ja sen pohjoisrinteet ovat jäätiköityneet. Karakorumin vuorijono ei ole Ladakhissa yhtä korkea kuin Baltistanissa. Sen pohjoispuolella kohoaa Kunlun. Niinpä Lehin ja itäisen Keski-Aasian välillä on kolminkertainen este: Ladakhin vuorijono, Karakorum ja Kunlun. Tästä huolimatta Lehin ja Yarkandin välillä oli merkittävä kauppareitti.
pienoiskuva|left|Phyangin gompa Ladakhissa. Ladakhin alue on autiomaata, sillä Himalaja muodostaa esteen sateen pääsylle alueelle. Veden tärkein lähde ovat talven lumisateet vuorilla. Indusjoen viimeaikaisen tulvimisen syyksi on annettu joko normaalista poikkeavat sateet tai jäätiköiden vetäytyminen, jotka voidaan molemmat liittää ilmaston lämpenemiseen.
Himalajan pohjoisrinteiden alueilla, Drasissa, Surun laaksossa ja Zanskarissa, sataa rankasti lunta, ja ne ovat lähes eristyksissä muusta maasta useita kuukausia vuodessa. Kesät ovat lyhyitä, vaikkakin tarpeeksi pitkiä kasvattamaan viljaa Surun laakson alimmilla alueilla. Kesän sää on kuiva ja miellyttävä, ja keskilämpötilat 10 ja 20 asteen välillä. Talvella lämpötila voi pudota −15 asteeseen. Hapen osuus ilmasta on pienempi kuin monilla muilla yhtä korkeilla alueilla kasvillisuuden puutteen vuoksi. Ilmassa on vähän kosteutta rajoittamaan harvan ilman vaikutusta. Ladakh sijaitsee erittäin korkean riskin syklonialueella.
Talous thumb|220px|Kauppaa Lehissä.