Suomessa on tehty elokuvia 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä lähtien. Elokuvat olivat alussa joko lyhyitä dokumentteja tai näytelmäelokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät tulivat usein teatterin piiristä. Suomalaiset elokuvavalmistamot saivat teollisen luonteen 1930-luvulla, ja 1940-luvulla monet elokuvista keräsivät jopa 400 000 – 1 000 000 katsojaa. Elokuvien suuri yleisösuosio jatkui 1950-luvun loppupuolelle saakka. Näitä menestyksen vuosikymmeniä on kutsuttu suomalaisen elokuvan ”kulta-ajaksi”. 1960-luvun yhteiskunnan rakennemuutoksen ja television saapumisen myötä elokuvien katsojamäärät romahtivat ja elokuvien tuotantomäärät kokivat aallonpohjan 1970-luvulla. 1980-luvulla katsojaluvut alkoivat vähitellen kohota, notkahtivat 1990-luvun lamassa, jonka jälkeen ne kääntyivät jälleen kasvuun. 2010-luvulla yksittäinen suomalainen elokuva saavutti, lähes 50 vuoden tauon jälkeen, miljoonan katsojan rajan Tuntematon sotilas -romaanin kolmannen filmatisoinnin myötä.
Suomalainen elokuvatuotanto on nykyisin hyvin riippuvainen julkisesta tuesta ja Suomen elokuvasäätiö on lähes aina mukana pitkien elokuvien rahoituksessa. Elokuva-alan merkittävimmät palkinnot Suomessa ovat Jussit, joita on jaettu vuodesta 1944. Suomen suurin elokuvatapahtuma on Helsingissä järjestettävä, vuonna 1988 perustettu, Rakkautta ja anarkiaa.
Historia Autonomian ajan yksittäiset elokuvat
thumb|upright|Tiettävästi ensimmäinen suomalainen elokuvajuliste vuodelta 1897, tilaajana Oskar Alonen. Suomalaisen elokuvakulttuurin lähtökohdaksi on katsottu ranskalaisten Lumièren veljesten elokuvien esityksien aloittaminen Helsingissä 28. kesäkuuta 1896. Seuraavien kymmenen vuoden aikana elokuvat levisivät erityisesti kiertävien esitysten ansiosta. Tunnetuin esittäjistä, ”operatööreistä” kuten elokuvahistorian termi kuuluu, oli Oskar Alonen, jonka kiertue vuonna 1899 kattoi koko maan. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elokuvateatterien määrä eri paikkakunnilla alkoi kasvaa. Ensimmäisten joukossa paikkansa vakiinnutti vuonna 1904 toimintansa aloittanut Maailman Ympäri -elokuvateatteri. Sen omisti valokuvaamo Atelier Apollon perustaja Karl Emil Ståhlberg, joka oli tehnyt ensimmäiset avaukset elokuvien esittämiseksi jo 1800-luvun lopulla. Gustaf Nordinin omistama Kinematograf International Lundqvistin liikepalatsissa Helsingissä oli vielä sitäkin vanhempi, mutta Nordin teki vararikon jo vuonna 1902.
Elokuvien vakiintuneiden esityspaikkojen ja -mahdollisuuksien myötä syntyi myös tarve suomalaiseen elokuvatuotantoon. Elokuvakiertueiden pitäjät käyttivät kinematografia, joka oli sekä elokuvaprojektori että elokuvakamera. Niinpä he saattoivat kuvata esityspaikkakunnalla itse, kehittää filmin ja sitten esittää se saman tien. Helsingin Sirkusmaneesissa tilapäisesti toiminut American Bioscope oli ensimmäinen elokuvia Suomessa valmistanut yhtiö. Vuodenvaihteen 1904–1905 molemmin puolin Helsingissä esityksiä järjestänyt yritys esitti teatterissaan dokumenttielokuvia, joita se oli itse kuvannut kaupungissa. Ne eivät ole säilyneet nykypäivään. Ensimmäisestä Suomessa tuotetusta elokuvasta ei ole täyttä varmuutta, mutta se on mahdollisesti voinut olla Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla (1904).Salmi, s. 21.
Autonomian aikana Suomessa tehtiin yhteensä 25 fiktioelokuvaa, joista kaikki ovat sittemmin tuhoutuneet. Yli puolet näistä elokuvista olivat Hjalmar V. Pohjanheimon perustaman Lyyra Filmi -yhtiön tuottamia.Salmi, s. 11-12. Muita merkittäviä autonomian ajan elokuvatuotantoyhtiöitä olivat: Atelier Apollo, Maat ja Kansat, Finladia Film sekä Nordiska Biograf Kompaniet Fernander & Hallseth.
Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli käsikirjoituskilpailun tuloksena syntynyt, Louis Sparren ja Teuvo Puron ohjaama Salaviinanpolttajat (1907). Sen tavoin muutkin ensimmäiset näytelmäelokuvat olivat tyypillisesti lyhyitä komedioita. Ainoa autonomian ajan näytelmäelokuva, josta on säilynyt yksittäisiä kohtauksia on Teuvo Puron ohjaama Sylvi (1913), joka on myös ensimmäinen suomalainen pitkä (yli 37 minuutin pituinen) näytelmäelokuva. Yli tunnin mittaisia näytelmäelokuvia tehtiin kolme: Kun onni pettää (1913), Salainen perintömääräys (1914) ja Eräs elämän murhenäytelmä (1916). Dokumentaarisia, ei-fiktiivisiä lyhytelokuvia tehtiin autonomian ajalla ainakin 327 kappaletta, joista hieman yli 20 on säilynyt nykypäivään.
Paras säilynyt näyte autonomian ajan lyhytelokuvista on vuonna 1911 Berliinin matkamessuille valmistunut elokuva Finland. Elokuva oli Atelier Apollon tuotanto ja sen tilaajana toimi Suomen matkailuyhdistys. Lähes puolen tunnin kokonaisuus on syntynyt noin 30 lyhytelokuvasta.
Myös suomalainen elokuvajournalismi otti ensiaskeleensa autonomian ajalla, jolloin julkaistiin ensimmäiset suomalaiset elokuvalehdet. Bio-lehdestä ilmestyi kaksi näytenumeroa vuonna 1910, Biograafilehti ilmestyi suomen- ja ruotsinkielisinä versioina vuonna 1915 ja toinen Bio-nimeä kantanut lehti ilmestyi vuonna 1916.
Autonomian ajan katsotuimmista suomalaisista elokuvista ei ole olemassa tilastoja, mutta elokuvien esityskertojen perusteella ajan suosituin elokuva oli Sylvi, jonka lisäksi suosittuja olivat Salaviinanpolttajat, Kun onni pettää sekä Kaarle Halmeen ohjaama Nuori Luotsi (1913).
Suomalainen näytelmäelokuva ei koskaan kehittynyt teolliseen mittakaavaan autonomian ajalla, sillä Venäjällä määrättiin Ensimmäisen maailmansodan takia vuonna 1916 voimaan elokuvien kuvauskielto. Sodan vuoksi myös Konrad Tallrothin ohjaaman Eräs elämän murhenäytelmä -elokuvan esittäminen kiellettiin kokonaan. Suomalaisten dokumenttielokuvien kuvaaminen käynnistyi uudelleen maaliskuussa 1917, mutta näytelmäelokuvien tuotanto heräsi henkiin vasta Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen vuonna 1919.
Suomalainen elokuva syntyy
thumb|upright|Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden perustaja Erkki Karu (vas.) ja Eino Kari vuonna 1927. Suomen elokuvatuotanto ei vielä vakiinnuttanut asemaansa autonomian aikana. Suomalaisen elokuvateollisuuden rakentamisen näkökulmasta 1920-luvun tärkein elokuvatuotantoyhtiö oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo, jonka nimi muutettiin vuonna 1921 Suomi-Filmiksi. Suomi-Filmi tähtäsi heti perustamisestaan korkealle, sillä sen tavoitteena oli tuottaa elokuvia teollisessa mittaluokassa. Se tuottikin vuosien 1919–1929 välisenä aikana 26 pitkää elokuvaa, joka kattaa lähes puolet aikakauden tuotannoista. Yhtiön johtajan Erkki Karun (1887–1935) panos oli ratkaiseva sekä taiteellisesta että yritystoiminnan näkökulmasta. Karun suomalaiskansallinen linja on nähtävissä hänen ohjauksissaan Nummisuutarit (1923) ja kansainvälistäkin arvostusta saaneessa elokuvassa Koskenlaskijan morsian (1923) sekä armeijaa propagoineessa trilogiassa, jonka muodostivat Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934).
Elokuva-ala laajeni jo 1920-luvun alussa sanomalehtien arvosteluihin, joita tehtiin yleensä nimimerkin suojissa. Vuonna 1921 Suomeen perustettiin ensimmäinen pitkäikäinen elokuvalehti Filmiaitta, jota julkaistiin vuosina 1921–1932. Toinen tärkeä 1920-luvulla perustettu lehti oli Suomi-Filmin Elokuva-lehti, joka ilmestyi vuosien 1927–1931 välisenä aikana. Sana elokuva oli keksitty suomen kieleen vuonna 1927. Muita tohtori Artturi Kanniston keksintöjä olivat sanat elokuvateatteri ja valkokangas. Sitä ennen puhuttiin ”elävistä kuvista”, ”elävistä valokuvista”, ”filminäytelmistä” ja ”valkoisesta kankaasta”.
Suomalainen animaatioelokuva sai lähtölaukauksensa vuonna 1924, jolloin Turkulainen Lahyn-Filmi julkaisi Yrjö Nybergin ohjaaman suomen ensimmäisen animaation Aito sunnuntaimetsästäjä. Elokuvasta on säilynyt nykypäivään noin 2-minuuttinen katkelma. Toinen varhainen suomalainen animaatioelokuva oli sittemmin tuhoutunut, Ola Fogelbergin ensimmäinen Pekka Puupää -elokuva Vaimo on viisaampi kuin mies (1927).
Suomalainen elokuva oli 1920-luvulla leimallisesti kansainvälistä. Jäger ei ollut ainoa ulkomaalainen toimija Suomen elokuva-alan alkuvaiheissa. Jo 1920-luvulla yleisölle tulivat tutuiksi monet ulkomaalaistaustaiset elokuvantekijät kuten Valentin Vaala ja Teuvo Tulio. Vaala oli venäläistä sukua ja Teuvo Tulion, eli Theodor Thugain, sukujuuret veivät Venäjälle ja Latviaan. Jäger oli saksalainen, ja ensimmäisen näytelmäelokuvan kuvaaja Frans Engström oli muuttanut Ruotsista Suomeen.Frans Engström Elonet Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomeen saapui Viron ensimmäisen näytelmäelokuvan ohjannut Theodor Luts. Muita keskeisiä ohjaajia 1920-luvulla olivat Kalle Kaarna sekä kirjailija Juhani Ahon pojat, suomalaisen dokumentaarielokuvan pioneereihin laskettavat Heikki Aho ja Björn Soldan.
Ulkomaalaisten suuresta osuudesta huolimatta elokuvien aiheet löytyivät useimmiten suomalaiselta maaseudulta. Poikkeuksia oli oikeastaan vain kolme: Erkki Karun komedia Suvinen satu (1925), Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin kansainvälisyyttä tavoitellut Elämän maantiellä (1927) ja Carl von Haartmanin jännityselokuva Korkein voitto (1929). Von Haartmanin ura oli muutenkin kansainvälinen. Hän eli yläluokkaista elämää, valmisti yhteistyöelokuvia välillä myös epäonnistuen saksalaisissa hankkeissa, ja hän oli lisäksi aiemmin toiminut jonkin aikaa Hollywoodissa William Wellmanin sotilasneuvonantajana parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneessa kuuluisassa lentosotaelokuvassa Siivet (1927). 1920-luvulla toiveita herättävää laajaa kansainvälistä levitystä sai ensi kerran jo vuonna 1911 kuvattu, mutta teknisistä syistä silloin vaille julkista esitystä jäänyt Anna-Liisa. Vuoden 1922 version, joka myytiin Ruotsiin, Norjaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ohjasivat jo Salaviinanpolttajissa mukana olleet Teuvo Puro ja Jussi Snellman. Anna-Liisan kuvaajana toimi Karun Suomeen löytämä Kurt Jäger. Viitattu 18.12.2015 Viitattu 18.12.2015
Kansainvälisen pääoman tulolla oli kansallisen elokuvayrittämisen kannalta myös riskinsä. Elokuvien esittäminen Suomessa oli vuosina 1926–1928 vaarassa joutua suurten kansainvälisten elokuvatoimistojen valtaan. Ruotsalaisen Gustaf Molinin hanke tyssäsi kuitenkin saksalais-amerikkalaisen kartellin kaatumiseen kesällä 1928. Sen jälkeen suuret amerikkalaiset yhtiöt perustivat Suomeen oman toimistonsa, ja saksalaisen UFA:n edustus tuli suomalaisille yhtiöille, vuodesta 1933 lähtien Adams-Filmille. Molinin Oy Kosmos-Filmi ja siihen kuuluneet elokuvateatterit jatkoivat olemassaoloaan vielä pitkään.
Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta 1920-luvulta: propaganda-, järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. 1920-luvun tärkein lyhytelokuvavalmistamo oli Suomi-Filmi, jonka johtajan Erkki Karun merkittävin menestys oli juuri dokumenttielokuvassa. Vuosikymmenen puolessa välissä perustettu Aho & Soldan valmisti vielä samana vuosikymmenenä useita pitkiä dokumentteja Suomen teollisuudesta ja maa- ja metsätaloudesta. Vuonna 1922 maailmanmarkkinoille saatettiin ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyönä valmistama Finlandia (1922), kansakuntaa mainostava propagandafilmi, joka osoittautui maailmanmenestykseksi. Sillä on laskettu olleen yli kuusi miljoonaa katsojaa eri puolella maailmaa. Yli puolitoistatuntisesta elokuvasta on säilynyt nykypäivään vain murto-osa.
Vuosien 1919-1929 välisenä aikana Suomessa tehtiin yhteensä 56 pitkää elokuvaa, joista 12 oli dokumentteja. Aikakauden katsotuin elokuva oli esityskertojen perusteella Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923). Muita suosittuja elokuvia olivat niin ikään Karun ohjaamat: Nummisuutarit (1923), Myrskyluodon kalastaja (1924) ja Meidän poikamme (1929), Teuvo Puron Anna-Liisa (1922), Jalmari Lahdensuon Pohjalaisia (1925), Axel Slanguksen ja Wilho Ilmarin Tukkijoella (1928) sekä Kalle Kaarnan ohjaamat Miekan terällä (1928) ja Työn sankarilaulu (1929).
Elokuvateollisuuden aika alkaa
thumb|Regina Linnanheimo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina (1941).