thumb|Suomen Kansallisooppera ja -baletti Töölönlahdella Helsingissä.
Suomalaisen oopperamusiikin alku sijoittuu 1700-luvun loppupuolelle, jolloin maassa järjestettiin ensimmäiset oopperaesitykset. Varsinaisesti kiinnostus taidemuotoon heräsi kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen suomalainen oopperateos on Fredrik Paciuksen Sakari Topeliuksen librettoon säveltämä Kaarle-kuninkaan metsästys (Kung Karls jakt) vuodelta 1852.
Suomalainen oopperataide alkoi 1970-luvulla saavuttaa kansainvälistä mainetta ennen kaikkea Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen niin kutsutuilla karvalakkioopperoilla, kuten Punainen viiva ja Viimeiset kiusaukset. Suomen nousuun yhdeksi maailman johtavista oopperamaista vaikuttivat myös Savonlinnan oopperajuhlat ja monien suomalaisten laulajien, kuten Martti Talvelan ja myöhemmin esimerkiksi Karita Mattilan ja Soile Isokosken, saavuttama kansainvälinen maine.
Vuonna 2000 Suomessa sai kantaesityksen yhteensä neljätoista oopperaa, jota voidaan pitää kansainvälisessä vertailussa ainutkertaisena määränä. Suomalaista 1970-luvulla alkanutta, edelleen jatkunutta oopperabuumia kuvastaa se, että kaikista sävelletyistä suomalaisista oopperoista kolmasosa sävellettiin vuosina 1817–1974, toinen kolmannes vuosina 1975–1991 ja viimeinen kolmannes 1992–2003. Suomen kattava musiikkioppilaitosjärjestelmä on luonut suomalaiselle oopperalle laajan yleisöpohjan. Suomalaisista 40 prosenttia on itse soittanut joskus jotain soitinta, ja siten heillä on yleensä vahva tunneside musiikin tekemiseen. Myös laaja amatööriteatteriperinne on luonut yleisöä oopperalle.
Oopperan varhaisvaiheet Suomen suuriruhtinaskunnassa thumb|Ensimmäisen suomalaisen oopperan säveltäjä Fredrik Pacius. Tiettävästi ensimmäinen Suomessa nähty oopperaesitys esitettiin Turussa vuonna 1768, kun Carl Gottlieb Seuerlingin teatteriseurue vieraili maassa. 1800-luvun aikana Suomessa vieraili lukuisia oopperaseurueita Pietarista, Tukholmasta ja Tallinnasta. Oopperaesityksiä järjestettiin usein vaatimattomissa tiloissa, esimerkiksi Helsingissä esityspaikkana toimi usein Ullanlinnan kylpylä Kaivopuistossa. Ensimmäinen kotimaisin voimin toteutettu esitys nähtiin vuonna 1849, kun joukko helsinkiläisiä harrastelijoita esitti Gioachino Rossinin Sevillan parturin ruotsiksi.Bacon 1995, s. 585–588.
Suomalaiset säveltäjät olivat säveltäneet ensimmäisiä oopperateoksia jo 1800-luvun alkupuolella. Carl Ludvig Lithanderin Säckpiparen (Säkkipillinsoittaja) esitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1963 Yleisradiossa. Bernhard Henrik Crusellin ooppera Lilla sklafvinnan (Pikku orjatar, 1824) puolestaan kyllä esitettiin, mutta ainoastaan Ruotsissa. Näin ollen ensimmäisenä suomalaisena oopperateoksena on pidetty Fredrik Paciuksen Sakari Topeliuksen librettoon säveltämää Kaarle-kuninkaan metsästystä vuodelta 1852. Ensimmäinen suomen kielellä esitetty ooppera kuultiin vuonna 1870, kun Suomalainen seura järjesti Giuseppe Verdin Trubaduurin esityksen Arkadia-teatterissa.
Aikaisemmin harrastelijavoimin toteutettu ooppera ammattimaistui, kun Kaarlo Bergbom perusti vuonna 1872 perustetulle Suomalaiselle teatterille lauluosaston eli Suomalaisen oopperan jo vuonna 1873. Ensimmäinen uuden oopperaseurueen produktio oli Gaetano Donizettin Lucia di Lammermoor. Suomalaisen oopperan taiteellinen taso oli ilmeisen korkea, ja sen tunnusti jopa aikakauden kieliriitaisassa ilmapiirissä Suomen ruotsinkielinenkin lehdistö. Oopperan suurimpiin tähtiin kuului Emmy Strömmer-Achté, joka yritti jopa luoda kansainvälistä laulu-uraa siinä kuitenkaan onnistumatta. Strömmer-Achtén tytär Aino Ackté toteutti kuitenkin äitinsä unelman kansainvälisestä urasta. Suomalaisen oopperan ja ruotsalaisen teatterin oopperanäytännöt kilpailivat kiihkeästi yleisöstä ja rahallisesta tuesta, ja aikanaan niiden yhdistymisestäkin käytiin neuvotteluja. Hankkeen kariuduttua Suomalainen ooppera joutui lopettamaan toimintansa talousvaikeuksien vuoksi vuonna 1879.
Suomenkielisen oopperan synty thumb|left|Kohtaus ensimmäisen suomenkielisen oopperan, Merikannon Pohjan neidin, kantaesityksestä Viipurissa vuonna 1908. Väinämöisen roolissa Abraham Ojanperä ja pohjan neitinä Mally Burjam-Berga.
Vuosisadan loppupuolella alkoivat uudelleen pyrkimykset luoda uutta suomalaista oopperaa ja hakea aiheita siihen suomalaisesta kansanrunoudesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julisti 1891 sävellyskilpailun ensimmäisen suomenkielisen oopperan säveltämisestä, jonka tuli olla suomalaisen säveltäjän kirjoittama ja olla ”sisällyksensä puolesta mytologista tai historiallista ainetta”. Määräaikaan mennessä vuonna 1896 yhtään teosta ei ollut ilmoitettu kilpailuun. Jean Sibelius suunnitteli ilmeisesti kilpailuun liittyen pitkän oopperan Veneen luominen säveltämistä, ja Tuonelan joutsen -teos perustuu tämän oopperan alkusoitoksi suunniteltuun materiaaliin. Sibelius kuitenkin luopui suunnitelmasta ottaessaan musiikillisesti etäisyyttä Richard Wagneriin. Hänen ainoaksi oopperakseen jäi lyhyt Neito tornissa (Jungfrun i tornet, 1896).
Kilpailu toistettiin vuonna 1897, ja tällä kertaa kilpailuun ilmoitettiin yksi teos: Oskar Merikannon Pohjan neiti (1898). Merikanto oli aikaisemmin säveltänyt pääasiassa yksinlauluja, ja oopperassa parasta antia ovatkin sen melodiat. Orkestrointi on sen sijaan varsin vaatimatonta. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi ooppera sai ensiesityksensä vasta Viipurin laulujuhlilla vuonna 1908. Oskar Merikanto jatkoi oopperoiden säveltämistä teoksilla Elinan surma (1910) ja Regina von Emmeritz (1920), jonka ensiesityksen hän myös itse johti toimiessaan vastaperustetun Kotimaisen Oopperan ylikapellimestarina aina vuoteen 1922 saakka.
Turun teatterissa ensiesitettiin vuonna 1910 Selim Palmgrenin säveltämä J. J. Wecksellin näytelmään perustuva ooppera Daniel Hjort, joka suomalaisessa mittapuussa oli sävelkieleltään varsin moderni. Uusia suomalaisia oopperoita esitettiin myös vuosien 1912 ja 1916 välisenä aikana Savonlinnan oopperajuhlilla, muun muassa Erkki Melartinin Aino (1912). Melartinin Aino perustuu Kalevalan runoihin 3–5, ja sen libreton kirjoitti Jalmari Finne, jonka idea oopperan säveltäminen myös alun perin oli. Oopperan musiikki on jonkin verran wagneriaanista ja sisältää kauniita melodioita.Bacon 1995, s. 592.
Varhaisiin suomenkielisiin oopperasäveltäjiin kuuluu myös Armas Launis (1884–1959), joka nykyisin on varsin vähän tunnettu. Launiksen esikuva oli myös Richard Wagner, ja esikuvansa tapaan hän kirjoitti itse oopperoidensa libretot. Säveltäjän ensimmäinen ooppera oli Aleksis Kiven romaaniin pohjautuva Seitsemän veljestä (1913), jossa säveltäjä pyrki luomaan erityisen suomalaisen resitatiivin joka muistutti puhelaulua. Muita säveltäjän oopperoita olivat Kullervo (1917), Aslak Hetta (1922) ja Jehudith (1930).Bacon 1995, s. 593.
Kotimainen ooppera
thumb|upright|Aino Ackté
Vuosina 1904–1910 järjestettiin pääasiassa eri kapellimestarien, kuten Merikannon ja Kajanuksen, ansiosta Kansallisteatterissa useita yksittäisiä oopperaesityksiä. Onnistuneiden esitysten rohkaisemana muun muassa Edvard Fazer, Oskar Merikanto ja Aino Ackté perustivat vuonna 1911 Kotimaisen oopperan. Oopperan nimi oli ilmeisesti kompromissi ruotsin ja suomenkielisten ryhmien välillä.Haapakoski ym. 2002, s. 373. Uuden oopperan johtokunta pyrki välttämään kieliriitoja myös järjestämällä esityksiä niin suomeksi kuin ruotsiksikin. Lisäksi johtokunta palkkasi oopperaan myös ulkomaisia taiteilijoita. Uuden oopperanseurueen ensimmäisinä produktioina olivat Acktén toivomuksesta Ruggiero Leoncavallon Pajatso ja Jules Massenetin Navarralainen.Bacon 1995, s. 590. Ackté ajautui nopeasti ristiriitoihin oopperan muun johdon kanssa ja lähti vuonna 1912 Kotimaisesta oopperasta. Samana vuonna hän perusti Savonlinnan oopperajuhlat.
Vuonna 1914 Kotimainen ooppera muutettiin osakeyhtiöksi ja samalla sen nimi muutettiin Suomalaiseksi oopperaksi. Sen väliaikaiseksi esiintymispaikaksi annettiin 1919 vanha venäläinen varuskuntateatteri Aleksanterin teatteri, josta tuli sen koti aina vuoteen 1993 saakka. Koska valtio ei rahallisesti juuri tukenut toimintaa, se oli pitkälti Fazerin tuen varassa. Fazer myös toimi oopperan johtajana ja tarvittaessa harjoituspianistinakin.
Ooppera sotia edeltäneinä vuosina
Suomen itsenäistyminen, sisällissodan tapahtumat ja sen jälkeinen poliittinen tilanne loivat jännitteitä myös suomalaiseen kulttuurielämään.Haapakoski et al. 2002, s. 382. Valtio myönsi oopperalle vain vähän tukea, ja erityisesti Maalaisliitto pyrki tekemään lopun koko rappeutuneena pitämästään taidemuodosta. Vuonna 1926 kompromissina sallittiin erityiset raha-arpajaiset oopperan rahoittamiseksi. Suomalainen ooppera pyrki seuraamaan aikansa oopperavirtauksia ja esitti Ernst Křenekin Jonny spielt auf vain vuoden päästä sen ensiesityksestä.Bacon 1995, s. 594–597.
Aarre Merikannon ensimmäinen ooppera Helena (1912) oli jo herättänyt huomiota modernilla, lähes atonaalisella sävelkielellään. Aino Acktén tilaama Juhani Ahon romaaniin pohjautuva Juha (1922) oli jo tilaajan mielestä ”liian moderni” ja Ackté toimitti libreton Leevi Madetojalle.Haapakoski et al. 2002, s. 376. Laulajatar oli ilmeisesti myös loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut konsultoitu esimerkiksi Marian roolin osalta, jonka Ackté katsoi kuuluvan hänelle. Suomalaisen oopperan johtokunta vaati teokseen myös muutoksia ennen kuin se olisi voitu ottaa oopperan ohjelmistoon, joihin säveltäjä ei voinut suostua. Juha ja monet muut Merikannan teokset jäivätkin 1920-luvulta eteenpäin esittämättä, koska niitä pidettiin liian moderneina. Juha ensiesitettiin näyttämöllä vasta vuonna 1963 kolme kuukautta säveltäjän kuoleman jälkeen.
Leevi Madetojan ensimmäinen ooppera Pohjalaisia (1924), joka perustuu Artturi Järviluoman näytelmään, kertoi kevyen peitellysti sortovuosien tapahtumista. Teoksessa käytettiin paljon pohjalaisia kansansävelmiä. Oopperaa pidettiin nopeasti ”suomen kansallisoopperana” ja se menestyi myös ulkomailla: Tukholmassa 1927, Berliinin radiossa 1932 ja Kööpenhaminassa 1931. Madetojan versio Acktén Juha-libretosta sai kantaesityksensä vuonna 1935. Madetojan tekemät muutokset librettoon eivät välttämättä parantaneet teosta, mutta musiikillisesti se kuuluu säveltäjän parhaaseen tuotantoon.
thumb|Armas Järnefelt tyttärensä Evan kanssa vuosisadan vaihteessa. Lähes unohdettuja sotia edeltäneiden vuosien oopperasäveltäjiä ovat Väinö Raitio ja Alfred Anderssén. Raitio sävelsi lukuisia oopperoita, muun muassa Jeftan tytär (1931), Lyydian kuningas (1936) ja Väinämöisen kosinta (1943–1946). Raition oopperoita ei yleisesti ole pidetty hänen parhaimpina sävellystöinään. Turkulaisen Anderssénin ooppera Kohtalo (Med ödet ombord, 1935) ensiesitettiin Suomalaisessa Oopperassa.Haapakoski et al. 2002, s. 398–401.
Suomalainen oopperaelämä oli pitkälti samojen ihmisten varassa itsenäisen Suomen ensimmäiset vuosikymmenet. Edvard Fazer jatkoi Suomalaisen oopperan johtajana vuoteen 1938 asti, jonka jälkeen johtajana toimi vuoden verran Aino Ackté. Acktén johtajakautena toteutettiin useita suurimittaisia, mutta taloudellisesti tappiollisia ensi-iltoja. Ensitenorina ja välillä ohjaajana toimi Wäinö Sola, myös oopperan perustajajäseniä. Vuosina 1939–1952 johtajana toimi Oiva Soini, joka oli aikaisemmin ollut ensibaritoni.
Armas Järnefeltin jäätyä eläkkeelle Tukholman Kuninkaallisesta oopperasta vuonna 1932 sai hän kutsun Suomalaisen Oopperan taiteelliseksi johtajaksi. Järnefeltin muutaman vuoden kestäneellä kaudella suosittiin oopperassa Wagneria: Parsifal esitettiin 1933 ja koko Der Ring -sarja 1930-luvun kuluessa. Järnefeltin kautta värittivät riidat ja hän erosi vuonna 1936.