thumb|400px|Kendōharjoittelua tokiolaisella Noma dōjōlla Kendō () on japanilaiseen miekkailuun pohjautuva kamppailulaji. Japanin sana ”kendō” muodostuu kahdesta osasta: ”ken” tarkoittaa miekkaa ja ”dō” tässä tapauksessa tietä. Sananmukaisesti kendō on siis ”miekan tie”, mutta käytännössä tarkoitetaan japanilaista miekkailua.Hiroshi 1997, johdanto s. VIII.
Kendōn ”tien” tavoitteena on kehittää harjoittelijan mieltä, kehoa ja niiden yhteistoimintaa. Kendōn harjoittelijan tavoitteena on energian, tekniikan ja kehon sulava yhteistoiminta, kirjaimellisesti mieli-miekka-keho-yhteistyössä/harmoniassa, (). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tehty tekniikka on onnistunut ja samalla jalat ja keho ovat hyvässä tasapainoisessa asennossa.
Nykyään kendōssa on neljä lyöntikohtaa: lyönti päähän eli men, lyönti ranteeseen eli kote, lyönti kylkeen eli dō ja pisto kurkkuun eli tsuki. Lyöntikohdat on nimetty niitä suojaavien suojusten mukaan. pienoiskuva|300px|Tsubazeriai-tilanne
Kendōn historia Miekkailun perinne Japanissa thumb|350px|left|Kendōn harjoittelua 1900-luvun alun Japanissa Kendōn juuret ovat Japanissa, jossa keskiajalla oli yli 600 erilaista miekkailun koulukuntaa tai tyylisuuntaa. Japanissa oli 1400-luvun puolivälistä 1600-luvun alkuun käytännössä jatkuva sisällissota, ns. taistelevien valtioiden aikakausi eli Sengoku-kausi. Tällöin miekkailutaito luonnollisesti kehittyi huippuunsa. Rauhan tultua miekkailutaitoa oli pidettävä yllä, joten kehitettiin miekkailuharjoittelua. Harjoittelu metallisella katana-miekalla oli vaarallista, joten harjoittelussa siirryttiin käyttämään ensin teroittamatonta katanaa ja sitten puista harjoittelumiekkaa eli bokkenia. Puumiekalla ei voitu kuitenkaan harjoitella tekniikoita loppuun asti. Harjoittelu oli edelleenkin liian onnettomuusaltista. Keino harjoitella täyskontaktilla kehitettiin noin vuonna 1710 bambusta tehdyllä miekalla, jota kutsutaan nimellä shinai. Shinaita edeltäneet kehitelmät, kuten nahkatupella peitetty fukuroshinai, tunnettiin jo 1500-luvulla. Silloin tällaisten ”vaarattomien” harjoitteluvälineiden käyttöä vastustettiin, koska epäiltiin, että näennäisen vaaraton ase pilasi tuntuman aitoon miekkaan.Reenpää 1998, s. 44.
Tokugawa-šogunaatti kielsi katanan ja hyvin pian myös bokkenin käytön otteluissa, sillä molemmat olivat liian riskialttiita. Bokken jäi kuitenkin erääseen nykyäänkin kendōssa tärkeään harjoittelumuotoon, kata-harjoitteluun. Kata-harjoituksessa harjoittelijoiden kontakti syntyy pääsääntöisesti vain bokkenien välille. Tosin joissain katoissa tekniikkaan kuuluu tarttua kädellä harjoittelukumppaniin. Edistyneemmät harrastajat saattavat, varsinkin näytöksissä, esittää kataa myös metallisilla miekoilla.
Bambumiekka shinai harjoitteluvälineeksi pienoiskuva|380px|Piirros kendō-ottelusta. Charles Edwin Fripp (1854–1906) Bambumiekka shinain käyttöönoton myötä vakiintui sillä harjoiteltava shinaigeiko. Kyseisen harjoittelumuodon syntyyn myötävaikutti sotaa kokemattomien nuorten samuraiden halu kokea esi-isiensä taisteluiden kiihko. Voimaperäiselle, mutta silti kohtuullisen turvalliselle harjoittelulle oli suuri kysyntä.Reenpää 1998, s. 48. Siihen vastasivatkin kaksi koulua, Jikishin kage -ryū sekä Nakanishi-ha ittō -ryū, jotka alkoivat kehittää suojavarusteita 1700-luvun alussa. Varhaisemmat shinait, fukuroshinait, oli valmistettu yhdestä bambukappaleesta halkomalla sen toinen pää ja suojaamalla se nahkatupella. Tämäntyyppisiä shinaita käyttävät kendō-koulukunnista edelleen muun muassa Maniwa nen -ryū, shinkage -ryū sekä Kashima-Shinryū. Vuonna 1750 Nakanishi Chūta kehitteli harjoituksiin sopivat suojahansikkaat, kotet sekä uudemman tyyppisen shinain, joka oli tehty yhden kappaleen sijasta neljästä bambusäleestä, joita muutama nahkaosa piti paikallaan. Näin saatiin aikaiseksi joustavampi miekka, jonka pituus ja paino oli säädetty.
Dai Nippon Butokukai pienoiskuva|200px| Moriji Mochida, 10.danin kendō–hanshi 10.dan Meiji-kaudella Japani muuttui nopeasti vanhasta feodaalivaltiosta moderniksi yhteiskunnaksi. Tällöin vanhat bujutsu–perinteet koettiin aikansaeläneiksi. Perinteitä vaalivat tahot kuitenkin pyrkivät modernisoimaan perinteisiä bujutsu-lajeja ja siten säilyttämään ne. Modernisaation myötä niistä muodostettiin ns. gendai budōta eli nykyaikaista budōta, jossa realististen taistelutaitojen saavuttaminen syrjäytettiin harjoittelun tärkeimmältä paikalta ja tilalle nostettiin harjoittelijan fyysinen, henkinen ja sosiaalinen kehitys. Tässä kunnostautui etenkin judon ”isä” Jigorō Kanō. Toisaalta 1874 perustetut Japanin poliisivoimat ottivat kendōn osaksi harjoittelumenetelmiään. Tämä työllisti monta perinteisten miekkakoulujen mestareita, jotka muuten olisivat jääneet työttömiksi.Mikko Salonen, Nippon Kendo Kata, 2010 S.15-22
Dai Nippon Butokukai oli ensimmäinen kansallinen japanilainen budō-järjestö. Se perustettiin 1895 Kiotossa edustamaan ja edistämään kaikkia japanilaisia klassisia kamppailutaitoja. Pääosissa Butokukain lajeista olivat kendō ja judo. Dai Nippon Butokukain päämajaksi ja japanilaisten kamppailulajien pääharjoittelupaikaksi perustettiin 1899 Butokudenin harjoitteluhalli.Draeger 1974, s. 35.. Butokukai pyrki saamaan budō-harjoittelun osaksi japanilaisen koulujärjestelmän liikuntakasvatusta ja osittain onnistuikin tässä.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen miehitettyä Japanin liittoutuneiden valvontaelin SCAP kielsi Dai Nippon Butokukain toiminnan militaristisena.Draeger s.47–50. Panna poistettiin vasta Korean sodan sytyttyä 1950. Botukuden avattiin uudelleen vuonna 1952.
Kendōn varusteet
Kendōn harjoittelumiekat Bambuinen harjoittelumiekka shinai Shinai on neljästä bambusäleestä ja nahkaosista koottu miekka. Nykyaikaisen shinain kestävyys, taipuisuus ja aerodynamiikka soveltuvat hyvin turvalliseen harjoitteluun.
Shinaita on saatavissa lapsille, nuorille ja aikuisille virallisiksi määriteltyjä kokoja ja painoja. thumb|800px|left|Shinain osat lueteltuina: shinain koossa pitävä nyöri tsuru ei ole näkyvissä kuvassa, eikä kuvan shinaissa ole väistinlevyä eli tsubaa. Kuvan mustat narut ovat pakkaussidontaa, joka leikataan auki, kun shinai otetaan käyttöön. Lisäksi shinain olennaisena osana on pieni neliönmallinen metallinen levy, chigiri, joka sitoo neljää bambusälettä kahvan sisäpuolelta.
Tammipuinen harjoittelumiekka bokken
Puiset harjoittelumiekat, bokken (pituus 102 cm) ja kodachi (pituus 55 cm), ovat pituuksiltaan standardoidut.Salonen 2010, s. 45. Niitä käytetään tekniikka- ja kata-harjoittelussa. Kata on sarja ennalta määrättyjä liikkeitä parin kanssa, eikä siinä lyödä perille asti. Ennen shinain käyttöönottoa bokkenia käytettiin kaikkeen harjoitteluun, mikä johti usein loukkaantumisiin ja jopa kuolemiin.
Kendōn harjoitteluasusteet
Hakama – leveälahkeiset harjoitteluhousut
Hakama on perinteinen japanilainen housumalli. Kendōssa käytettävässä hakamassa (umanoribakama eli ratsastus-hakama) helma on jaettu kahdeksi lahkeeksi ratsastusta helpottamaan. Miesten hakamassa on edessä viisi taitosta ja takana yksi. Lisäksi edessä on yksi taitos piilossa muiden alla.
Keikogi – harjoittelutakki Harjoittelutakki keikogi (nykyisin myös kendōgi) on pitkäliepeinen, usein paksu, puuvillainen indigonsiniseksi värjätty takki, jonka hihat peittävät kyynärpäät.
Tenugui – hikiliina
Ohutta puuvillaista hikiliinaa (tenugui) käytetään kendō-kypärän alla sekä pehmusteena että imemässä hikeä. Hikiliina kiedotaan päähän tietyllä tavalla, joka pitää sen paikoillaan kypärän alla kendō-harjoittelun vauhdissa. Hikiliinat on usein koristeltu kanji-merkein kirjoitetulla motolla tai seuran nimellä ja tunnuslauseella.
Kendōgu/bōgu – Varsinaiset kendō-varusteet
Kendōssa käytettävistä suojavarusteista käytetään nimitystä kendōgu tai joskus termiä bōgu, joka tarkoittaa sananmukaisesti suojavarusteita. Ilman suojavarusteita kendōn harjoittelu täysipainoisesti on mahdotonta. Vaikkei harjoitteluun liitykään suoranaista väkivaltaa, harrastajan on suojauduttava hyvinkin voimakkailta lyönneiltä. Harjoitusvarusteisiin lukeutuvat men, kote, dō ja tare.
Men – kypärä, joka suojaa päätä, kasvoja ja kurkkua. Kote - hanskat, jotka suojaavat ranteet sekä kämmenet. Dō – rintapanssari, joka suojaa sekä rintakehän että kyljet. Tare – lantiosuoja, joka koostuu kolmesta isosta läpästä (ōdare) sekä kahdesta pienestä (kodare).
Taren keskiläpässä on yleensä nimikyltti (zekken, nykyisin myös nafuda), jossa on tunnisteena maan, kaupungin tai seuran nimi, seuran logo tai nimi keskellä ja alalaidassa harjoittelijan nimi.
Kendōn tekniikat thumb|400px| Kendōn kote-lyönti. Tämä tekniikka kuuluu shikakewazaan eli peruslyöntitekniikkaryhmään. Kendōssa kote-lyönti suoritetaan kote-hanskan suojaamaan kyynärvarteen, ei rystysille tai suojaamattomaan käsivarteen. thumb|400px|Mennuki-dō-tekniikka, joka kuuluu ōjiwaza- eli vastatekniikkaryhmään. Ōjiwazassa vastatekniikka eli mennuki-dō-lyönti suoritetaan siten, että väistön jälkeen dō-lyönti osuu samanaikaisesti kuin hyökkääjän isku (tässä tapauksessa men-lyönti) olisi osunut kohdealueeseensa. thumb|400px|Kendō-ottelija ottelee jōdan no kamaesta eli yläasennosta. Tämä tapa otella on ”normaalia” chūdan no kamaeta eli ”keskiasentoa” hyökkäävämpi, mutta myös samalla ottelijalle itselleen raskaampi ylläpitää.
Kendō on muovautunut nykyiseen muotoonsa oikeilla miekoilla käydyistä, jopa kuolemaan asti otelluista kamppailuista ja sotataidosta. Nykyään kendō on budō-laji, jota voi harjoittaa turvallisesti. Myöskään harjoittelun tavoitteet eivät ole sotaisia. Kendō-varusteet ja bambumiekka mahdollistavat kovankin kontaktiharjoittelun ilman vakavia loukkaantumisia. Kendōn lyönnit suunnataan määrättyihin lyöntipaikkoihin, pistepaikkoihin, jotka on tehokkaasti suojattu suojavarusteilla. Kendōssa on kahdeksan määrättyä osuma-aluetta:
kendō-kypärän laelle, pystysuoraan ylhäältä tai viistosti oikealta tai vasemmalta ylhäältä päähän kohdistuvat lyönnit, tsukidare-kurkkuläppään kohdistuva vartalon voimalla tapahtuva pisto, oikean käden kote-hansikkaan ranneosaan kohdistuvat lyönnit – oikea käsi on kendōn perusasennossa eli chūdan no kamaessa etummainen ja siksi helpompi maali – tai poikkeustapauksessa myös vasempaan kohdistuvat lyönnit (tilanteessa, jossa vasen ranne nousee sydämen yläpuolelle), sekä dō-vartalosuojan oikea sekä vasen kylkiosa. Dō lyödään useimmiten ja perusmuodossaan vastustajan oikeaan kylkeen, mikä johtuu siitä, että miekkaa perinteisesti kannettiin vyön alla vasemmalla puolella. Tällöin miekan puinen tuppi suojasi jonkin verran vasempaan kylkeen lyötäessä.
Kendōssa lyönnit tulevat aina ylhäältä alas, eikä jalkoihin kohdistuvia lyöntejä enää ole. Alhaalta ylös kohdistuvia lyöntejä varten tehtävät suojavarusteet olisivat liian vaikeita kantaa päällä tai edes valmistaa. Kendōn osuma-alueet on valittu paitsi niiden vaikeuden takia myös siksi, että todellisilla miekoilla taistellessa kyseiset alueet olisivat joko tappaneet vastustajan heti tai ainakin tehneet tämän toimintakyvyttömäksi.
Kendōn tekniikat voidaan karkeasti jaotella shikakewazoihin eli hyökkäystekniikoihin ja ōjiwazoihin eli vastahyökkäystekniikoihin.Hiroshi 1997, s. 57–96.
Shikakewazat – peruslyönnit Shikakewaza-tekniikat käsittävät kaikki kendōn peruslyönnit ja hyökkäävät lyönnit, joilla lähdetään iskemään harjoittelukumppania vastaan.Hiroshi 1997, s. 59–60. Tärkeää on sutemi, eli heittäytyminen kamppailuun. Tarkoituksena on hyökätä epäröimättä ja siten murtaa vastustajan puolustus. Lyönnit voidaan toteuttaa pieninä tai isoina. Aina alkuun harjoitellaan hallitsemaan isot lyönnit, ennen kuin voidaan ruveta opettelemaan pieniä ja nopeampia versioita. Shikakewazoihin kuuluvat muun muassa:
Ipponuchi no waza: Kendōn peruslyönnit kuuluvat puhtaasti toteutettuna tähän kategoriaan. Tobikomiwaza: Tekniikat, joilla hyökätään vastustajan suojauksen aukkopaikkaan (suki). Hikibanawaza: Lyödään, kun vastustaja liikahtaa aloittaakseen oman hyökkäyksensä tai korjaa omaa asentoaan.