Evankelikalismi

Evankelikalismi (myös evankelioimisliike tai evankelinen kristinusko) on kansainvälinen protestanttisen kristillisyyden haara ja tunnustuskuntien rajat ylittävä liike, jota luonnehtii Raamatun auktoriteettiin, henkilökohtaisen kääntymyksen välttämättömyyteen ja kristillisen uskon evankeliointiin keskittyminen. Evankelikalismi korostaa henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen ja sisältää usein sitoutumisen sosiaalisiin ja moraalisiin kysymyksiin.Heino 1984, s. 39

Evankelikalismi liitetään usein matalakirkollisiin seurakuntiin, kuten vapaisiin suuntiin, joissa korostetaan epämuodollista uskonnonharjoitusta, kuten rukous- ja raamattupiirejä sekä yksityistä hartauselämää, piispuuden ja muodollisten jumalanpalvelusten sijaan. Myös luterilaisessa pietismissä on matalakirkollisia piirteitä.

Liikettä on kutsuttu toisinaan myös evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi. Suomessa luterilaisen kirkon piirissä liikettä kutsutaan myös viidenneksi herätysliikkeeksi tai uuspietismiksi. Termit vakiintuivat käyttöön 1960-luvulta lähtien.Heino 1997, s. 54.

Käsite Termi evankelinen juontaa juurensa 1500-luvulta, jolloin sitä käytettiin katolisen kirkon uskoa ja käytäntöjä raamatullisempaan suuntaan uudistavista teologeista. 1520-luvulla termit ja nousivat keskeisiksi reformaattoreiden kirjoituksissa. 1530-luvulla protestantti tuli yleisemmäksi, mutta sitä käyttivät pääasiassa evankelisten vastustajat, eivät reformistit itse.McGraith 2000, s. 164.

Englanninkielisillä alueilla termi evangelical () viittaa tähän suuntaukseen. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa evangelical movement () on liitetty konservatiiviseen kristinuskon tulkintaan ja evankelista uskoa korostaviin hengellisiin johtajiin.Heino 1997, s. 66–67.

Suomen kielessä termi evankelikaalinen on yleistynyt, mutta tutkija Markku Ruotsila pitää perinteistä termiä evankelinen riittävänä. Hänen mukaansa erottelu voi heijastaa pohjoismaista luterilaista pyrkimystä erottaa oma tulkinta amerikkalaisesta herätyskristillisyydestä.Evankelinen vs. evankelikaalinen. Kirkko ja Kaupunki 6.8.2009. Viitattu 26.3.2023.

Pääpiirteet

Keskeiset ajatukset Evankelikalismin ydinajatukset perustuvat niin sanottuun Bebbingtonin nelikenttään: Raamattukeskeisyys: Raamatun auktoriteetti ja riittävyys uskon perustana. Kristuksen ristinkuolema: Pelastus tapahtuu Kristuksen sijaiskärsimyksen kautta. Henkilökohtainen kääntyminen: Yksilön henkilökohtainen uskonratkaisu on välttämätön. Evankeliumin levittäminen: Evankeliumin julistaminen ja esilläpito on ensiarvoisen tärkeää.

Näiden ulkopuoliset kysymykset sallivat erilaisia tulkintoja.

Teologia Evankelikalismi on kirkkokuntien rajat ylittävä liike, joka ei muodosta omaa kirkkokuntaa eikä sitoudu tiettyyn kirkkokäsitykseen (ekklesiologiaan). Se vaikuttaa pääkirkkokuntien sisällä ja korostaa yhteisiä uskonkäsityksiä, mikä luo ekumeenista hengenheimolaisuutta. Liike on ollut erityisen vaikutusvaltainen englanninkielisessä maailmassa, erityisesti brittiläisten ja amerikkalaisten teologien keskuudessa.

Evankelikalismi pitää tunnustuskuntien välisiä eroja toissijaisina evankeliumiin nähden ja näkee Uuden testamentin tarjoavan tilaa erilaisille tulkinnoille. Liikkeeseen kuuluu yhteisöllinen näkemys kristillisestä elämästä, jota voidaan kuvata minimalistiseksi ekklesiologiaksi.

Historia

Tausta Evankelikaalit näkevät perinteensä juontavan alkukirkkoon, jossa julistettiin evankeliumia (keerygmaa). Keskiajalla katolinen kirkko siirtyi kohti liturgisempaa ja sakramentaalisempaa tulkintaa, etääntyen evankelisuudesta.McGraith 2000, s. 172.

Keskiajalla evankelisia piirteitä esiintyi yksittäisissä liikkeissä ja henkilöissä, kuten Bernhard Clairvauxlainen, Pierre Valdès, Yhteisen elämän veljet sekä reformaation edeltäjät John Wycliffe, Jan Hus ja Girolamo Savonarola. Reformaation aikana Martti Luther korosti evankelista armoon perustuvaa pelastusta, mutta luterilaisen skolastiikan ja valtiokirkkojärjestelmän myötä oikeaoppisuus syrjäytti evankelisuuden. Pietismi 1600–1700-luvuilla korosti henkilökohtaista uskonkokemusta, mutta oli vähemmän opillisesti sitoutunut kuin evankelikalismi.McGraith 2000, s. 173.

Alkuvaihe ja metodismin synty (1730–1800) pienois|Metodistinen kokous vuonna 1819. Evankelikaalinen liike syntyi 1730-luvulla, tavoitellen uskon kautta vanhurskauttamisen elvyttämistä, erityisesti puritanismin ja reformoidun perinteen piirissä. Yhdysvaltalainen teologi Jonathan Edwards vaikutti merkittävästi reformoitujen evankelikaalien ajatteluun, kun taas herrnhutilaisuus, korkeakirkolliset anglikaanit ja katoliset teologit muovasivat liikkeen pyhyysoppia.McGraith 2000, s. 165.

Suurin osa 1700-luvun evankelikaaleista oli maltillisia kalvinisteja, jotka linkittyivät 1500-luvun protestanttiseen opetukseen. George Whitefield edusti tätä näkemystä perustaessaan kalvinistisia metodistiyhteisöjä, ja hänen ajatuksiaan levitettiin Walesissa (Howel Harris, Trevecca College) ja Skotlannissa (John Erskine, Relief Church). Anglikaanipapit, kuten William Romaine, James Hervey, Henry Venn, John Newton ja Richard Cecil, sekä baptisti Andrew Fuller ja Edward Williams vahvistivat evankelikaalista kalvinismia.

John Wesley perusti metodismin, joka edusti arminiolaista teologiaa: Kristus kuoli kaikkien puolesta, mutta pelastus voidaan menettää, ja täydellinen pyhitys on mahdollista jo eläessä. Metodistinen herätys levisi 1770-luvulta Englannista siirtokuntiin, muodostaen perustan amerikkalaiselle evankelikalismille. Evankelikaalit arvostelivat vapaamielistä teologiaa], mutta omaksuivat valistuksen ajatuksia, kuten John Locken auktoriteettia ja Isaac Newtonin luonnontiedettä, nähden niiden sopivan teologiaan. Ennen Ranskan vallankumousta evankelikaalit suhtautuivat optimistisesti kehitykseen ja tukivat uudistuksia, kuten William Wilberforcen orjakaupan vastaista kampanjaa.McGraith 2000, s. 166.

1800-luku

Anglikaaninen evankelikalismi

Viktoriaanisena aikana evankelikalismi vaikutti kaikkialla, johon ainoa poikkeus oli anglokatolisuuden saama suosio. Sekä korkea- että matalakirkolliset papit käyttivät terminologiaa, julkisuuden henkilöt omaksuivat sen saarnatyylin ja sen piiriin kuuluvat tutkijat olivat arvostettuja. Vuosien 1783 ja 1836 välillä Charles Simeon koulutti Cambridgessa monta ikäpolvea anglikaanisia pappiskokelaita ja opetti heille valistuksen aatteita ja saarnamenetelmiä. Thomas Chalmers levitti vielä laajemmalle kuulijakunnalle teologian ja sosiaalipolitiikan yhdistelmää, joka perustui skottilaiseen järkevään ajatteluun nojaavaan filosofiaan.

Vuosien 1828–1832 perustuslaillisen vallankumouksen jälkeen evankelikaaleista tuli anglikaanisen kirkon puolustajia, jotka syyttivät Oxfordin liikettä roomalaismielisyydestä. William Goode kritisoi kirjassaan The Divine Rule of Faith and Practice (1842) liikkeen voimakasta sitoutumista traditioon. Aikakauden anglikaaniteologeja olivat muun muassa E. A. Litton kirjallaan Introduction to Dogmatic Theology (1882–1892), opillisia kysymyksiä käsitellyt Nathanael Dimoc ja kansaintajuisemmin kirjoittanut piispa J. C. Ryle. Nonkonformistisella puolella huomattavia teologeja olivat R. W. Dale, joka kirjoitti klassisen tutkimuksen sovituksesta (1874) ja P. T. Forsyth, jonka lukuisat kirjat pohtivat oppia rististä.

1800-luvun teologia

Tuomiorovasti Henry Wace ja W. H. Griffith Thomas arvostelivat modernin raamatuntutkimuksen löytöjä, joita he pitivät liioiteltuina. Jotkut evankelikaalit vaativat evoluutioteorian hylkäämistä. Varhainen evankelikalismi oli yhteydessä valistuksen ajatteluun, mutta romantiikan muokkaamat näkemykset asettivat suhtautumisen kyseenalaiseksi. Skotlannin kirkon pappi Edward Irving kohdisti kritiikkiä lähetystyössä käytettyihin menetelmiin ja korosti suunnittelemattomuutta ja luottamusta Jumalaan. Irvingin periaatteesta tuli myöhemmin Kiinan sisämaan lähetysten kaltaisten uskonlähetysten perusta.

Hudson Taylor oli keskeinen henkilö piirissä, joka korosti tuhatvuotista valtakuntaa edeltävää Kristuksen persoonallista paluuta. Opetusta levittivät Englannissa Edward Bickersteth ja Skotlannissa Horatius Bonar. John Nelson Darby levitti sitä dispensationalistisessa muodossa herrnhutilaisuuden kautta. Irvingin perustama Katolis-apostolinen kirkko puolestaan omaksui ajatuksen kielillä puhumisesta. 1800-luku haastoi samalla kristillistä vakaumusta. Charles Darwinin kehitysoppi heikensi suunnitelmallisuuteen nojautuvaa Jumalan olemassaolon perustelua. Muun muassa T. R. Birks tuomitsi darvinismin, mutta valtaosa suhtautui uuteen tieteelliseen tulkintaan varsin tyynesti. Skotlantilaisen vapaakirkon evankelista Henry Drummond valjasti kehitysopin apologetiikan käyttöön.McGraith 2000, s. 168.

Premillenialistien keskuudessa syntyi ajatus Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta, jonka esitteli sveitsiläinen teologi Louis Faussen kirjassan Theopneustia (1841). Käsitys sai suosiota Englannin kirkossa, vaikka vielä 1861 sen kannattajat olivat vielä vähemmistö evankelikaalien keskuudessa.

Evankelikalismi Yhdysvalloissa

Yhdysvaltojen rajan siirtyessä länteen päin evankelikaalinen papisto voimistui. Uudet alueet tarjosivat kirkolle ainutkertaisia haasteita. Herätyskristillisyys tuli raja-alueilla merkittäväksi tekijäksi, koska elämä rajan pinnassa oli epävarmaa eikä siellä ollut pysyvää papistoa.

Evankelikaaliset papit toimivat myös kaupungeissa; tämäntyyppisen evankelikalismin johtajia olivat Charles Finney ja Dwight L. Moody. Mustan väestön tukemisessa kirkolla oli merkittävä osuus sekä orjuuden aikana että vapauttamisen jälkeen. Sen sanoma oli esitystavaltaan hyvin evankelikaalinen.

Pyhitysliike

1870-luvulla syntynyt pyhitysliike pyöristi teräviä opillisia kulmia, mutta myös teologisesti konservatiivisia asenteita. Pyhitystä korostava liike sai alkunsa varhaisen metodismin täydellisen pyhityksen opista, mutta 1870-luvulla amerikkalainen Robert Pearsall Smith toi perinteen uudella tavalla esiin. Uskonvanhurskaudesta tuli keswickiläisyyden oppi. 1900-luvun vaihteeseen mennessä pyhityslikkeestä ja H. C. G. Moulen selityksestä tuli evankelikaalisten anglikaanien ja monien muiden perusnäkemys pyhityksestä. Myös Pelastusarmeija, metodismin Cliff College -perinne ja muutamat kirkkokunnat omaksuivat arminiolaisen pyhitysnäkemyksen. Pyhityskäsitys yhdistettiin myös premillenialismiin ja siitä syntyi vahva liike 1900-luvun alussa.

Raamattukrittisen menetelmän sulauttaminen evankelikaaliseen ajatteluun sitä vastoin oli ongelmallisempaa, ja esimerkiksi Skotlannin vapaakirkko tuomitsi William Robertson Smithin (1880–1881). Vuosisadan vaihteeseen mennessä evankelikaalit laajasti hyväksyivät ajatuksen, ettei raamattukritiikki ole luonnostaan täysin virheellistä tai hyödytöntä. Humanitaarisesta ajattelusta nouseva moraalinen oppikritiikki koettiin suurempana uhkana. Baptisti C. H. Spurgeon asettui vastustamaan kaikkia vapaamielisiä pyrkimyksiä vuosien 1887–1888 riidassa.

Fundamentalismin ja modernismin kiista

1900-luvun alussa pyhityskäsitykselle muodostui vastarintaliike liberaalin teologian parista. Kongregationalisti R. J. Campbellin vuonna 1907 julkaisema kirja The New Theology toi esiin aikakauden liberalistisia ajatuksia. Varsin yleisesti oltiin sitä mieltä, että kirja oli itse asiassa panteistinen eikä mahtunut evankelikaalisen uskon sisälle. Kirja sai ankaraa arvostelua, sillä se pönkitti radikaalia sosiaalisen evankeliumin liikettä.McGraith 2000, s. 169.