140px|thumb|Pariisin rauhan­sopimus vuonna 1947 julkaistussa suomalaisessa posti­merkissä. Pariisin rauhansopimus solmittiin Pariisissa, Ranskassa 10. helmikuuta 1947. Toisen maailmansodan voittaneet liittoutuneet (ensi sijassa Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska) neuvottelivat rauhansopimukset häviäjien eli akselivaltoina olleiden Italian, Romanian, Unkarin ja Bulgarian sekä niiden kanssasotijana taistelleen Suomen kanssa heinä–lokakuuhun 1946 pidetyssä rauhankonferenssissa. Häviäjävaltiot säilyivät itsenäisinä, ja niillä oli mahdollisuus liittyä Yhdistyneisiin kansakuntiin.

Rauhansopimuksen luominen Kolmen voittajavaltion – Yhdysvaltain, Britannian ja Neuvostoliiton – ulkoministerit sopivat neuvottelussaan Moskovassa joulukuussa 1945, että viimeistään 1. toukokuuta 1946 pidettäisiin Pariisissa rauhankonferenssi, joka vahvistaisi Italian, Bulgarian, Romanian, Unkarin ja Suomen kanssa solmittavat rauhansopimukset. Siihen mennessä olisi saatava sopimusluonnokset valmiiksi. Voittajavaltioista Ranska ja Kiina eivät osallistuneet tähän kokoukseen.Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 655. Jyväskylä: Gummerus, 1987.

Rauhansopimusten luonnosten valmistelu kesti kuitenkin paljon kauemmin kuin oli suunniteltu, ja vasta elokuussa 1946 Suomen hallitus sai kutsun lähettää edustajansa "liittoutuneiden ja liittyneiden valtojen" konferenssiin, joka oli 29. heinäkuuta aloittanut Pariisissa Saksan viiden liittolaismaan rauhansopimusten käsittelyn. Suomi erosi muista entisistä vihollisvaltioista sikäli, että maa ei ollut ollut Saksan miehittämä eikä siellä ollut toiminut Saksalle kuuliaista nukkehallitusta. Heti konferenssin aluksi sovittiin, että kunkin entisen vihollismaan sopimusluonnoksen käsittelyyn saivat osallistua liittoutuneista vain ne, jotka olivat allekirjoittaneet aselepo- tai antautumissopimuksen asianomaisen maan kanssa – ”kenen sota, sen rauha”. Näin esimerkiksi Ranska ja Yhdysvallat suljettiin Suomea koskevan sopimusluonnoksen käsittelyn ulkopuolelle.Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: I vuosisadan tilinpäätös, s. 401–407. Helsinki: Otava, 1999. .Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 742. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. .

Hävinneet maat saivat esittää konferenssin yleisistunnossa omat näkökohtansa. Italian edustaja korosti omassa puheenvuorossaan maataan koskevan sopimusluonnoksen ankaruutta ja soveltumattomuutta liittoutuneiden hyväksymiin periaatteisiin sekä otti esille rajajärjestelyt ja sotakorvaukset. Romanian, Unkarin ja Bulgarian edustajat puolestaan kiittivät Neuvostoliittoa sen osoittamasta jalomielisyydestä, mm. sotakorvausten kohtuullisuudesta, mutta arvostelivat läntisiä liittoutuneita suhteettomista vaatimuksista menetetyn omaisuuden korvaamiseksi. Bulgaria ilmoitti pitävänsä kiinni Hitlerin Saksan avulla Kreikalta miehittämästään alueesta. Neuvostoliiton valtuuskunnan johtajan, ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin mukaan Italian esiintyminen osoitti, että maa ei ollut sanoutunut irti fasistisesta imperialismista, vaan uusi Italia seurasi edeltäjänsä jälkiä. Toisaalta Balkanin entiset vihollismaat olivat Molotovin mielestä päättäväisesti ja tukea ansaitsevalla tavalla lähteneet demokratian toteuttamisen tielle. Molotov puolusti Bulgarian oikeutta Kreikalta miehittämiinsä alueisiin, minkä Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnes puolestaan jyrkästi tuomitsi.Zetterberg (toim.), 1987, s. 782–783. Italiassa rauhanehtojen julkistaminen johti vakaviin levottomuuksiin, ja kysymys Triestestä ja eräistä muista Italian ja Jugoslavian raja-alueista aiheutti selkkauksen maiden välille.Kuosa, Tauno: Oman aikamme maailmantapahtumat I: hyökkäävä kommunismi, s. 33. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1965.

Saksan ja Itävallan kanssa tehtäviä rauhansopimuksia ei päästy edes valmistelemaan ennen kuin vastakkaisten suurvaltablokkien muodostuminen vuoden 1947 aikana tukahdutti läntisten liittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteistyön. Näin Saksa ja Itävalta jäivät toistaiseksi miehityshallintojen alaisuuteen.Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 57. Helsinki: Otava, 2006. .

Allekirjoittajavaltiot

Jokaisen akselivaltioiden puolella sotineen valtion, Italian, Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Suomen kanssa liittoutuneet tekivät erillisen rauhansopimuksen. Niiden allekirjoittajavaltiota olivat ne, jotka olivat olleet sodassa kutakin valtiota vastaan. Kaikkien viiden sopimuksen allekirjoittajiin kuuluivat Neuvostoliitto sekä erikseen myös Valko-Venäjän ja Ukrainan sosialistiset neuvostotasavallat, Iso-Britannia sekä Kansainyhteisön maista Etelä-Afrikan unioni, Intia, Australia ja Uusi-Seelanti. Myös Tšekkoslovakia kuului kaikkien viiden sopimuksen allekirjoittajavaltioihin. Lisäksi Kanada kuului kaikkien muiden paitsi Bulgarian, Yhdysvallat taas kaikkien muiden paitsi Suomen rauhansopimuksen allekirjoittajiin. Myös Jugoslavia allekirjoitti Italian, Unkarin ja Bulgarian, samoin Kreikka Italian ja Bulgarian rauhansopimukset. Italian rauhansopimuksen allekirjoittajiin kuuluivat lisäksi Ranska, Belgia, Alankomaat, Puola, Kiina, Brasilia ja Etiopia.

Suomen rauhansopimuksen käsittely Pariisiin 13. elokuuta 1946 saapunut pääministeri Mauno Pekkalan johtama Suomen valtuuskunta sai esittää näkökohtansa viimeisenä. Valtuuskunta oli ennen Helsingistä lähtöään valmistellut yhdessä presidentti J. K. Paasikiven johdolla Suomen puheenvuoron. Paasikiven periaatteiden mukaan Suomen oli "historian edessä" esitettävä oma näkökantansa, joka vastaisi kansan mielialoja ja mahdollistaisi myöhemmin mm. rajakysymysten ottamisen esille Neuvostoliiton kanssa. Suomen puheenvuoron käytti 15. elokuuta ulkoministeri Carl Enckell Pekkalan nimissä ranskan kielellä. Enckell lausui maailmansodan tapahtumien johtaneen siihen, että demokraattinen Suomi seisoi hävinneenä ja suuria menetyksiä kokeneena entisenä vihollismaana voittaneiden demokraattisten maiden edessä. Hän palautti mieliin, että Suomi on ollut uranuurtaja valtiollisessa demokratiassa, joka on ollut ja on natsismin jyrkkä vastakohta. Enckellin mukaan Suomi toivoi lievennyksiä rauhanehtoihin alueluovutusten ja sotakorvausten osalta, jotta maa voisi varmemmin suoriutua sitoumuksistaan. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov katsoi tiukkasävyisessä vastauksessaan Enckellin puheeseen sisältyneen ehtoja, joita Suomi ei ollut aikaisemmin esittänyt, ja torjui rauhanehtojen lievennykset. Varaulkoministeri Andrei Vyšinski varoitti kiivaaseen äänensävyyn Suomea vehkeilemästä länsivaltojen avulla Neuvostoliittoa vastaan.

Britannian edustajien esiintyminen Suomen rauhansopimusluonnoksen käsittelyssä oli enimmäkseen hyvin passiivista. Max Jakobsonin mukaan oli hämmästyttävää, että britit eivät kommentoineet lainkaan ihmisoikeuksia käsittelevää 6. artiklaa. Suorastaan irvokasta oli, että tämän artiklan sisällyttämistä rauhansopimukseen vaativat nimenomaan Neuvostoliiton edustajat. Kyseinen artikla sisältyi täsmälleen samansisältöisenä kaikkiin sopimusluonnoksiin, ja sen tarkoituksena oli ojentaa niitä entisiä vihollismaita, joissa oli ollut voimassa fasistinen yhteiskuntajärjestelmä. Samaan aikaan Britannia vaati voimakkaasti Suomen puolustusvoimien vahvuutta ja aseistusta koskevien rajoitusten kiristämistä. Taustalla oli ajatus, että Suomen puolustusvoimat joutuisivat tulevaisuudessa Neuvostoliiton käyttöön, joten Britannian edun mukaista oli pitää ne mahdollisimman pieninä. Brittien asenne Suomea kohtaan oli tuoreeltaan pettymys suomalaisille, mutta Jakobsonin mukaan se oli sopusoinnussa Suomen hallituksen toiveiden kanssa, sillä Suomen neuvotteluvaltuuskunta ei pelännyt mitään niin paljon kuin läntisten liittoutuneiden voimakasta myötätuntoa Suomelle. Tätä neuvostoliittolaiset olisivat orastavan kylmän sodan ilmapiirissä voineet käyttää todisteena länsimaiden juonittelusta Neuvostoliittoa vastaan.Jakobson 1999, s. 405–406.

Rauhansopimuksen ehdot

Rauhansopimusten mukaan Italian siirtomaavalta purettiin; Italian sekä Albanian, Jugoslavian, Kreikan ja Ranskan; Romanian sekä Neuvostoliiton ja Bulgarian kuin myös Unkarin sekä Tšekkoslovakian ja Romanian välisiä rajoja muutettiin, samalla Suomen ja Neuvostoliiton rajamuutos pohjoisessa vahvistettiin. Sopimuksiin liittyivät myös häviäjävaltioiden velvollisuus taata kaikille kansalaisilleen ihmisoikeudet riippumatta rodusta, sukupuolesta, kielestä tai uskonnosta sekä sanan-, paino-, julkaisu-, uskonnon-. poliittisten mielipiteiden ja kokoontumisvapaus. Oli myös suoritettava sotakorvaukset.

Häviäjävaltiot eivät saaneet rangaista kansalaisiaan, jotka olivat toimineet tai osoittaneet myötätuntoaan liittoutuneille, eivätkä myöskään rodullisen syntyperän takia. Syrjivä lainsäädäntö ja sen aiheuttamat rajoitukset oli kumottava. Oli myös sitouduttava ehkäisemään demokraattiset oikeudet kieltävien yhdistysten olemassaolo ja toiminta.

Ratifiointi Rauhansopimuksen voimaansaattaminen lykkääntyi liittoutuneiden keskinäisten suhteiden kiristymisen vuoksi. Suomi ratifioi sopimuksen omalta osaltaan ensimmäisenä 18. huhtikuuta 1947, kun taas Italia viivytti ratifiointia heinäkuuhun 1947 saakka. Neuvostoliitto edellytti kaikkien viiden entisen vihollismaansa ratifioivan sopimuksensa ennen omaa päätöstään. Suomen rauhansopimusasiakirja talletettiin Neuvostoliiton ulkoministeriöön 15. syyskuuta 1947.

Japani ja Saksa Häviäjävaltioista Japani solmi rauhansopimuksen San Franciscossa 1951 sekä Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta 1990 rauhansopimuksen korvaavan sopimuksen Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä.

Sotakorvaukset Sotakorvaukset oli suoritettava vuoden 1938 hintatasossa.

360 000 000 Yhdysvaltain dollaria ($) Italialta: 125 000 000 $ Jugoslavialle 105 000 000 $ Kreikalle 100 000 000 $ Neuvostoliitolle 25 000 000 $ Etiopialle 5 000 000 $ Albanialle

300 000 000 dollaria Romanialta Neuvostoliitolle 300 000 000 dollaria Unkarilta: 200 000 000 $ Neuvostoliitolle 100 000 000 $ Tsekkoslovakialle ja Jugoslavialle

300 000 000 dollaria Suomelta Neuvostoliitolle 70 000 000 dollaria Bulgarialta: 45 000 000 $ Kreikalle 25 000 000 $ Jugoslavialle

Suomi ja Pariisin rauha Pääministeri Mauno Pekkalan johtama ministerivaltuuskunta selvitti 17. huhtikuuta 1946 Moskovassa Neuvostoliiton vastaukset lopulliseen rauhansopimukseen liittyviin kysymyksiin. Rajoihin tai sotakorvauksiin ei ollut saatavissa muutoksia. Sen sijaan Suomen sallittiin lopettaa hankaliksi osoittautuneet sotasaaliin palautukset vapusta alkaen. Suomalaiset saivat myös lupauksen 100 000 tonnin viljatoimituksesta. Se toteutui vapun aattona.

Suomen rauhanvaltuuskuntaan kuuluivat pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell, professori Väinö Voionmaa, sosiaaliministeri Lennart Heljas, kansanedustaja John Österholm ja pääsihteerinä juristi Tauno Suontausta sekä asiantuntijoina Suomen Neuvostoliiton-lähettiläs Cay Sundström, kontra-amiraali Svante Sundman, kenraalimajurit Ilmari Karhu ja Frans Helminen, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss ja professori Kaarlo Kaira.Rauhanvaltuuskuntamme saapuu ”rutiinikäynnille”. Helsingin Sanomat. 31.8.1946.

Neuvostoliiton voimakas reaktio Enckellin 15. elokuuta 1946 pitämään puheeseen aiheutti Suomessa rauhankriisiksi kutsutun luottamuspulan SKP:n ja presidentin välillä. Hertta Kuusinen toi Moskovasta Helsinkiin Neuvostoliiton ohjeet, joiden mukaan SKP:n piti tuomita Enckellin puhe maanpetosta hipovaksi, taantumuksellisten innoittamaksi hyökkäykseksi. SKP:n käynnistämä kampanja lehtikirjoituksineen, työmaa- ja torikokouksineen sekä julkilausumineen ärsytti Paasikiveä. Elokuun 28. päivä hän otti vastaan kommunistien lähetystön, mikä johti kaksi tuntia kestäneeseen keskusteluun ja sananvaihtoon. Seuraavana päivänä presidentti luki raivostuneena lehdistä, että Pariisin valtuuskunta oli lyönyt laimin yhteyksien ylläpitämisen Neuvostoliiton delegaatioon ja että näin ollen työläisten tuli jatkossakin valppaasti torjua taantumuksen juonet.