Benedictus XVI (oik. Joseph Alois Ratzinger; 16. huhtikuuta 1927 Marktl am Inn, Baijeri, Saksa – 31. joulukuuta 2022 Vatikaanivaltio) oli saksalainen pappi ja teologi, joka toimi paavina eli katolisen kirkon johtajana ja Vatikaanivaltion valtionpäänä vuosina 2005–2013.
Benedictus XVI oli Vatikaanin virallisten luetteloiden mukaan 265. paavi ja ensimmäinen saksalainen paavi sitten Victor II:n 1050-luvulla. Edeltäjänsä Johannes Paavali II:n kuolemaan kardinaali Ratzinger toimi katolisen kirkon johtavana teologina uskonopin kongregaation johdossa ja valintaansa saakka kardinaalikollegion dekaanina.
Paaviksi tullessaan Benedictus XVI oli 78-vuotias. Tällöin hänestä tuli vanhin paaviksi valittu sitten vuoden 1730, jolloin Klemens XII valittiin myös 78-vuotiaana tehtävään.
Benedictus XVI jätti tehtävänsä helmikuun 2013 lopussa, sillä hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut ”voimia jatkaa tehtävässä”. Edellisen kerran paavi oli eronnut tehtävästään vuonna 1415.
Elämä ennen Vatikaania
pienois|vasen|Joseph Ratzingerin synnyinkoti. Lapsuus, nuoruus ja toinen maailmansota
Ratzinger syntyi 16. huhtikuuta 1927 santarmin perheeseen Marktl am Inn -nimisessä kaupungissa. Hänen isänsä oli myös nimeltään Joseph Ratzinger ja äitinsä Maria Ratzinger, o.s. Peintner. Nuori Joseph Ratzinger oli perheen lapsista kolmas ja samalla nuorin. Vuonna 1929 perhe muutti Tittmoningiin ja 1932 Hufschlagiin Trauensteinin lähellä. Nuori Joseph Ratzinger vietti nuoruutensa tällä alueella. Hänen isänsä vetäytyi eläkkeelle 1937, mikä mahdollisti pysyvän oleskelun samalla paikkakunnalla.
Ratzingerin perhe oli uskonnollinen, ja perhe muun muassa vietti yhteisiä rukoushetkiä ja vieraili kirkossa. Nuori Joseph Ratzinger ei ollut ainoa kirkollisesta urasta haaveileva henkilö perheessä, sillä myös hänen isoveljensä Georg sai pappisvihkimyksen. Ratzingerin nuoruusvuosina Adolf Hitlerin johtamat kansallissosialistinen puolue nousi valtaan. Ratzingerien perheen suhteutuminen kansallissosialismiin oli kitkerää, koska perheessä katsottiin natsien olevan katolisen ja kristillisen uskon vastaisia. Perheen isä ei kuitenkaan ollut natsien julkinen arvostelija, vaikkakin hänellä oli oma osuutensa paikallisessa natsivastaisessa sanomalehdessä. Lisäksi nuoren Ratzingerin ajatteluun natseista vaikutti se, kuinka hän nuoruudessaan näki joidenkin natsien pahoinpitelevän katolilaisen papin ennen erästä sunnuntaimessua.
Vuonna 1939 Ratzinger alkoi opiskella klassisia kieliä nuorseminaarissa Trauensteinissa, mihin hän liittyi vain muutamaa kuukautta ennen toista maailmansotaa. Myöhemmällä iällä hän osasikin esimerkiksi Johannes Paavali II:n tavoin useita kieliä. Paaviksi tullessaan Ratzinger taisi kymmentä eri kieltä.
Vuonna 1941 Saksan lain vaatimusten mukaisesti 14-vuotiaasta Ratzingerista tuli Hitler-Jugendin jäsen. Koska Ratzinger ja hänen sisaruksensa eivät osallistuneet Hitler-Jugendin toimintaan, heiltä evättiin myös alennukset koulumaksuista. Vuonna 1943 hänet koululuokkansa mukana siirrettiin Müncheniin ilmatorjuntajoukkoihin suojelemaan BMW:n tehtaita liittoutuneiden pommituksilta. Jo tuolloin, 16-vuotiaana, hän ilmoitti tavoitteekseen pappisvihkimyksen.
Marraskuussa 1943 hänet siirrettiin Burgenlandiin saamaan jalkaväkisotilaskoulutusta panssarintorjunnassa. Huhtikuussa 1945 yhdysvaltalaisten lähestyessä hän jätti joukkonsa ja hänestä tuli sotilaskarkuri. Hänet kuitenkin otettiin sotavangiksi. Vuonna 1945 hän joutui liittoutuneiden vankileirille, missä hän kävi läpi kansallissosialismista vieroittavia kursseja. Saksa antautui toukokuussa 1945. Joseph ja hänen veljensä Georg palasivat sotavankeudesta 19. kesäkuuta 1945, ja jo marraskuussa 1945 he jatkoivat pappisseminaarissa.
Opiskelu ja kirkollisen uran alku
Vuosina 1946–1951 Ratzinger opiskeli katolista teologiaa ja filosofiaa Freisingissa, Münchenissä ja Freiburgissa (im Breisgau). 29. kesäkuuta 1951 hänet vihittiin papiksi yhdessä veljensä kanssa. Vuonna 1953 Ratzinger väitteli teologian tohtoriksi tutkimuksellaan Volk und Haus Gottes in Augustins Lehre von der Kirche. Vuonna 1957 taas valmistui hänen fundamentaaliteologiaa käsittelevä habilitaatioväitöskirjansa Die Geschichtstheologie des hl. Bonaventura.
Vuonna 1962 alkoi Vatikaanin toinen kirkolliskokous, jonka paavi Johannes XXIII oli kutsunut koolle. Paikalla oli yhteensä noin 2 400 piispaa, jotka olivat tulleet paikalle 136 eri valtiosta.Heininen s. 153 Vaikka Ratzinger ei ollut kohonnut vielä piispaksi taikka kardinaaliksi, hän pääsi osallistumaan kokoukseen erään kardinaalin avustajana. Vatikaanin toinen kirkolliskokous kuuluu katolisen kirkon merkittävimpiin tapahtumiin koko 1900-luvulla. s. 210 Kirkolliskokous aiheutti käänteen katolisen kirkon suhtautumisessa muihin kristillisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Samoin kirkolliskokouksen seurauksena katolisen kirkon käsitys itsestään ja modernisoituvasta maailmasta muuttui. Ratzinger itse totesi vuosia myöhemmin, että kirkolliskokous oli ”hienoa aikaa hänen elämässään”.
Vuonna 1958 Ratzingerista tuli dogmatiikan ja fundamentaaliteologian professori Freisingissa vain 31 vuoden ikäisenä. Samana vuonna hänet nimitettiin dosentiksi useisiin saksalaisiin yliopistoihin. Vuodet 1966–1969 Ratzinger toimi katolisen dogmatiikan professorina Tübingenissä, 1969 alkaen Regensburgissa dogmatiikan ja dogmihistorian professorina. International Theological Commission -komission jäsen hänestä tuli vuonna 1969. Hän oli 1976 yliopiston vararehtori, aina paaviksi valintaansa asti hän oli myös Regensburgissa kunniaprofessori.
Kardinaalina
pienois|Kardinaali Ratzingerin vaakuna. Vuonna 1977 silloinen paavi Paavali VI nimitti Ratzingerin Münchenin ja Freisingin arkkipiispaksi. Kolme kuukautta myöhemmin hänestä tuli kardinaali. Kardinaalin asemansa vuoksi Ratzinger pääsi jo seuraavana vuonna eli 1978 ottamaan osaa peräti kahteen paavinvaaliin: ensin elokuun ja sitten lokakuun konklaaviin. Ensimmäinen konklaavi päättyi Johannes Paavali I:n valintaan, mutta tämän yllättävän lyhyen paavinkauden – vain 34 päivää – takia uusi konklaavi joutui kokoontumaan jo lokakuussa. Tällöin Ratzinger oli mukana valitsemassa puolalaista Johannes Paavali II:ta paaviksi.
Uskonopin kongregaatio
Johannes Paavali II nimitti kardinaali Ratzingerin marraskuussa 1981 uskonopin kongregaation prefektiksi, katolisen opin ideologiksi. Kyseinen kongregaatio oli vuoteen 1965 asti tunnettu inkvisitiona, ja vasta Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli kieltänyt uskonpakon, jolloin myös viraston nimeä oli muutettu. s. 51
Uskonopin kongregaation johdossa Ratzingerilla oli huomattava valta Vatikaanissa, ja esimerkiksi Catholic News Service kuvailee hänen kuuluneen Vatikaanin "etulinjan teologeihin". Media kiinnitti huomiota hänen kongregaationsa toimintaan enimmäkseen silloin, kun virasto vaiensi tai esimerkiksi ekskommunikoi Vatikaanin linjasta poikkeavia katolilaisia teologeja. Kardinaali Ratzinger allekirjoitti vaikenemismääräykset esimerkiksi brasilialaiselle vapautuksen teologian uranuurtajalle Leonardo Boffille ja yhdysvaltalaiselle moraaliteologian professori Charles E. Curranille.
Paavi Johannes Paavali II:n kauden aikana konservatiivinen linja näkyi muutenkin uskon sisältöön liittyvissä kysymyksissä: esimerkiksi hänen edeltäjänsä edeltäjän Paavali VI:n aikana useat katoliset teologian professorit saivat opettaa yliopistoissaan, vaikka heidän näkemyksensä saattoivatkin poiketa katolisen kirkon perinteisestä opetuksesta. s. 174 Johannes Paavali II:n kaudella, Ratzingerin toimiessa uskonopin kongregaation prefektinä, joiltain katolisilta teologeilta vietiin lupa opettaa omia näkemyksiään, jos nämä olivat ristiriidassa katolisen kirkon opetuksen kanssa. Vaikka vain kongregaation näkyvät puuttumiset uskon sisältöön liittyviin kysymyksiin saivat julkisuutta, teki Ratzingerin johtama virasto myös muuta, vähemmän uutisarvoista työtä, kuten oli mukana kirjoittamassa uudelleen liturgisia käännöstekstejä.
Voimakkaan viraston johtajana ja vaikutusvaltaisena miehenä kardinaali Ratzingerilla oli mahdollisuuksia vahvistaa näkemyksiään kirkosta ja sen opista. Kardinaalina hän toimikin edistääkseen vanhana traditiona pitämäänsä kirkon oppia..
Uskonopin kongregaation johtajana Ratzinger sai myös vastaanottaa kritiikkiä viraston tekemistä päätöksistä. Huomiota herättäneitä esimerkkitapauksia Ratzingerin johtokaudelta olivat esimerkiksi isä Tissa Balasuriyan ekskommunikointi vuodelta 1997, koska tämä kieltäytyi hyväksymästä joitain kirkon opetuksia, ja vuoden 2001 tapaus, jossa Ratzinger uhkasi ekskommunikaatiolla emeritusarkkipiispa Emmanuel Milingoa. Kiista paheni, kun Milingo kertoi menneensä naimisiin 43-vuotiaan naisen kanssa.
Maine ja ideologia kardinaalina
Kardinaali Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon perinteisen opetuksen puolustajana. Hän korosti opin puhtautta, uskon ja järjen välistä yhteensopivuutta. Niin kuin katolisen kirkon opetus, paavi vastusti ehkäisyä (Katolisen kirkon katekismus, kohta 2399), tuomitsi homoseksuaalisuuden seksuaalisia suhteita, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastusti keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Lisäksi Ratzinger uskonopin kongregaation johtajana oli myös osavastuullinen Vatikaanin kielteiseen suhtautumiseen vapautuksen teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä seurasi katolista opetusta, jonka mukaan katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko.
Ratzinger toimi yli 20 vuotta edeltäjänsä paavi Johannes Paavali II:n lähimpänä neuvonantajana ja häntä on kutsuttu ”opilliseksi portinvartijaksi”, mutta toisaalta myös jyrkemmin ”Jumalan rottweileriksi” tai ”panssarikardinaaliksi”. Ennen vuoden 2005 konklaavia hän oli Vatikaanin vaikutusvaltaisimpia miehiä. Ratzingerin vastustajat kutsuivatkin häntä "Vatikaanin Rasputiniksi" venäläisen Grigori Rasputinin mukaan. Voimakkaan asemansa ja Johannes Paavali II:ta lähellä olleen opillisen linjansa takia häntä pidettiin jo 1990-luvulla yhtenä mahdollisena kandidaattina seuraavaksi paaviksi.
Vuoden 2005 konklaavi
pienois|Benedictus XVI:n vaakuna. Poikkeuksellisesti vaakunan päällä ei ole perinteistä paavin kolmikerroksista tiaraa, vaan pelkkä mitra.
Ennakkotunnelmat, suosikit ja valitsijat
Paavin valitseva konklaavi kokoontui 18. huhtikuuta 2005. Katolisen kirkon kaiken kaikkiaan 184 kardinaalista siihen sai osallistua 117 alle 80-vuotiasta kardinaalia. Ikärajoituksen oli määrännyt Paavali VI 1975. Sairauden vuoksi konklaavista pois jäivät filippiiniläinen Jaime Sin ja meksikolainen Alfonso Antonio Suárez Rivera, joten uutta paavia valitsemassa oli vain 115 kardinaalia. 58 konklaaviin osallistuvaa kardinaalia oli Euroopasta, ja heistä italialaiset olivat suurin ryhmä. Konklaavi kokoontui kardinaalidekaani Ratzingerin johdolla. Konklaavi oli salainen.
Katolisessa kirkossa alle 80-vuotiaiden kardinaalien lukumääräksi on nykyään rajoitettu 120. Aikaisemmin paavin valintaan oikeutettujen kardinaalien määrä on ollut suurimmillaan 135.
Italialaisista kardinaaleista mahdolliseksi paaviksi valittavia olivat Rooman piispan sijaisena toiminut Camillo Ruini, Venetsian patriarkka Angelo Scola, Vatikaanin pääministeri Angelo Sodano, Milanon arkkipiispa Dionigi Tettamanzi, maailman piispojen johtaja Giovanni Battista Re ja Milanon entinen arkkipiispa Carlo Maria Martini. Muita vahvoja ehdokkaita olivat kardinaalidekaani, saksalainen Joseph Ratzinger ja Prahan arkkipiispa Miloslav Mik, Wienin arkkipiispa Christoph Schönborn ja nigerialainen Francis Arinze. Latinalaisen Amerikan kardinaaleista oli mainittu mm. Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio, Méxicon arkkipiispa Norberto Rivera Carrera, São Paulon arkkipiispa Cláudio Hummes, hondurasilainen Oscar Andrés Rodríguez Maradiaga, Aasiasta puolestaan Ivan Dias.