Uusi testamentti on kristinuskon ohjeellinen tekstikokoelma eli kaanon. Kristittyjen mukaan se on kaksiosaisen Raamatun jälkimmäinen osa ja jatkoa Vanhalle testamentille.

Uusi testamentti sisältää 27 kirjaa. Sen evankeliumeissa (koineekreikaksi euangelion, suomeksi ’ilosanoma’ tai ’hyvä sanoma’) keskitytään Jeesuksen opetuksiin, elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen, kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan niin sanottua yleistä kirjettä sekä yhden apokalypsin eli ilmestyksen.

Uuden testamentin kirjat kirjoitettiin vuosina 50–150 koineekreikaksi. Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti kaanon oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin nykyisen kaanonin luetteli ensimmäisenä Athanasios Aleksandrialainen vuonna 367.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.

Kulttuuritausta

Rooman valta

Uuden testamentin juuret ovat juutalaisuudessa, minkä lisäksi vaikutteita on tullut kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista. Rooman valtakunta oli jaettu eri hallintoalueisiin, joista Uuden testamentin tapahtumat sijoittuvat läheisesti Palestiinan alueeseen.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 188–191.

Ajanlaskun alussa roomalaisten maaherrojen toimet herättivät tyytymättömyyttä. Erityisesti selootit yllyttivät kapinoimaan roomalaisia vastaan. Vuonna 66 juutalaiset alkoivat kapinoida avoimesti, mikä päättyi käytännössä Jerusalemin kukistumiseen vuonna 70. Juutalaissodan jälkeen Jerusalem menetti merkityksensä juutalaisen uskon keskuksena, ja Juudean itsehallinto lakkautettiin.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 188–191.

Hellenistinen kulttuuri

Rooman valtakunnan itäosissa vallitsi hellenistinen kulttuuri. Ajanlaskun alussa sen tuntomerkkejä olivat seuraavat:Aejmelaeus 2000, s. 34–37. Klassisesta kreikan kielestä yksinkertaistetun niin sanotun koineekreikan käyttö yleiskielenä. Tosin Juudean alueella puhuttiin heprean sukulaiskieltä arameaa. Maailmankansalaisuus ja yksilökeskeisyys. Kyynisen koulukunnan filosofia, jossa korostettiin riippumattomuutta kaikista tarpeista. Stoalainen filosofia, jossa korostettiin mielenrauhaa ja kohtaloon tyytymistä. Pelastusta lupaavien mysteeriuskontojen nousu, jotka alkoivat syrjäyttää valtiovallan virallisia jumalia. Uskonnollis-filosofisen gnostilaisuuden vaikutus toisen ja neljännen vuosisadan välillä. Gnostilaisuus oli hyvin monimuotoista, mutta sitä yhdisti dualismi, kaksijakoinen todellisuuskäsitys. Aine ja henki erotettiin selkeästi toisistaan, samoin kuin kaikkeuden rakentanut luojajumala eli demiurgi ja todellinen valon Jumala.

Juutalainen yhteisö

Juutalaisuus oli levinnyt ympäri Välimeren maita Rooman valtakunnan myötä, ja uskonto oli muokkautunut monimuotoiseksi. Kuitenkin kaikkia yhdisti uskomus, että Jumala on tehnyt liiton Abrahamin ja sitä kautta Israelin kansan kanssa. Vastaavasti Mooseksen kautta saatiin laki, joka kertoo liiton solmimisesta ja sen ehdot. Juutalaisuus ei perinteisesti jaa asioita maallisiin ja uskonnollisiin, vaan kaikki elämän asiat ovat osa jumalanpalvelusta.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198.

Jerusalemin temppelin tuhoutuminen pakotti keskittämään monimuotoisen juutalaisuuden yhtenäisempään muotoon.Aejmelaeus 2000, s. 38. Ennen temppelin tuhoa Palestiinan juutalaisten joukossa oli viisi eri puoluetta tai ryhmää.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198. Farisealaiset pyrkivät noudattamaan Mooseksen lakia mahdollisimman tarkasti. He vaalivat myös suullista perintöä, sillä farisealaisten mukaan Jumala oli ilmoittanut heille Mooseksen jälkeistä sanomaa. Tavallinen kansa arvosti farisealaisten hurskautta, ja Jerusalemin temppelituhon jälkeen heidän opetuksistaan tuli juutalaisuuden kantava voima. Saddukeukset olivat juutalaisen yhteiskunnan yläluokasta koostunut puolue. He pyrkivät pitämään mahdollisimman hyviä suhteita roomalaisiin, jotta temppelikultti ja muu elämä ei häiriintyisi. Jerusalemin temppelituhon myötä saddukeukset menettivät merkityksenä. Kuolleenmeren lähellä asui eristäytynyt Qumranin yhteisö, joka on yhdistetty yleensä essealaisiin. Se suhtautui arvostelevasti Jerusalemin temppelikulttiin. Juutalaissotien myötä yhteisö tuhoutui, mutta siitä on säilynyt nykyaikaan Kuolleenmeren kääröt. Selootit kannattivat suoraa toimintaa roomalaisia vastaan. Ryhmä teki salamurhia.

Suurin osa juutalaista ei sitoutunut mihinkään näistä ryhmistä.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198. Palestiinan ulkopuolelle muuttaneita juutalaisia kutsuttiin hellenistijuutalaisiksi. He eivät puhuneet arameaa vaan koineekreikkaa, ja heidän Raamattunsa oli kreikankielinen Septuaginta.Aejmelaeus 2000, s. 44–46.

Palestiina oli juutalaisen kulttuurin ydinaluetta, mutta Rooman valtakunnassa vallitseva hellenistinen kulttuuri vaikutti myös siellä. Jotkut juutalaiset sopeutuivat hellenismiin uskonnon sallimissa rajoissa, kun taas toiset vastustivat sitä ankarasti. Kristinusko suhtautui hellenismiin avoimemmin ja Uudessa testamentissa näkyy hellenististen filosofioiden vaikutus. Erityisesti uusplatonismi vaikutti toiselta ja kolmannelta vuosisadalta alkaen kristilliseen ajatteluun.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198.

Kokoaminen ja kanonisointi

Synty

pienois|pysty|Albrecht Dürer, Pyhän Hengen vuodatus, noin 1510. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa luoma uskonnollinen liike levisi nopeasti Välimeren maihin. Kodeissa kokoontuvia seurakuntia syntyi rannikoilla ja matkareittien varrella, ja myöhemmin ne järjestäytyivät yhteisöiksi. Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 179–181.

Uuden testamentin tekstien mukaan ensimmäiset kristityt pitivät itseään juutalaisina, jotka uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä Messias. Vähitellen kristinusko muodostui omaksi uskonnokseen. Kristityt alkoivat laatia omaa kirjallisuutta, jonka varhaisin laji oli kirje. Tunnetuin kirjeiden kirjoittaja oli apostoli Paavali. Hänen kirjeensä ovat ainoita ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana syntyneitä tekstejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 179–181.

Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksi evankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta. Uuteen testamentin kaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovat Paavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumit laadittiin 70–100-lukujen välissä ja myöhäisin kirja, Toinen Pietarin kirje, kirjoitettiin toisen vuosisadan puolivälissä.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 179–181.

Kaanonin muodostaminen

Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, Tanakin, kreikankielistä käännöstä Septuagintaa. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksi grammata) eli Raamattu.Aejmelaeus 2000, s. 353–356. Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakaan tuolloin ei ollut yksimielisyyttä, mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.

Varhaisissa seurakunnissa luettiin Tanakin – tai hieman laajemman Septuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike, ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184. Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää, mihin antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja” Markion.Aejmelaeus 2000, s. 353–356.

Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat määriteltiin pääasiassa toisella ja kolmannella vuosisadalla. Tältä ajalta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyy kanonisointiin liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viidennen vuosisadan eri kirkolliskokouksissa.

Koko tapahtumasarjaa ei tunneta tarkasti, mutta lopputuloksena kaanoniin valittiin 27 kirjaa. Tiettyjen kirjojen valinnoilla Uuteen testamenttiin oli todennäköisesti neljä syytä:Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184. Apostolinen alkuperä: kirjat olivat ainakin nimellisesti apostoleiden tai heidän työtovereidensa laatimia. Varhaiskristillisiin keskuksiin, kuten Rooma tai Efesos, viittaavaa kirjallisuutta suosittiin. Katolisuus, eli kirja oli käytössä yleisesti kirkossa. Oikeaoppisuus, eli kirja ei sisällä harhaoppeja.

Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Aleksandrian piispa Athanasios Suuri kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.

Tämänkään jälkeen ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan, ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184. Läntisen kirkon vastustuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi...

Kaanonin ulkopuolinen kirjallisuus

Kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa. Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanut gnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 184–186. Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkelmia, ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.Myllykoski & Järvinen 1997, s. 320–325.

Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos on Tuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien 100–150 tienoilla. Se muistuttaa oletettua Q-lähdettä käyttäviä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeita.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 184–186. Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.Dunderberg & Marjanen 2006, s. 289–293.

Vuosina 80–160 kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eli Apostoliset isät.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 184–186. Korkeassa arvossa olivat myös Hermaan Paimen, Ensimmäinen Klemensin kirje, Didakhe, Barnabaan kirje, Pietarin ilmestys ja Paavalin teot.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 184–186.

Evankeliumien synty

Sanan alkuperä ja syntyhistoria

pienois|pysty|Pyhä Kolminaisuus 1500-luvun kuvituksessa. Jumala, Pyhä Henki, Jeesus ja kirja ilmestyksen tunnuksena. Evankeliumit ovat Jeesuksen opetuksista, teoista, kuolemasta ja tyhjän haudan löytymisestä kertovia kirjoja.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 199–200. Evankeliumikirjat koottiin jälkikäteen suullisen ja osittain kirjallisen perimätiedon pohjalta, ei silminnäkijöiden laatimina.Kuula & Nissinen & Riekkinen 2008, s. 201–202.